Pitkästä aikaa. Miten menee?

On kesäloma, on voiman aika, olen selvinnyt työvuodesta (no, se ei ollut aivan kokonainen, mutta se taas ei ollut minun muutettavissani) ja tunnen itseni taas hiukan enemmän kykeneväksi. Nyt on aika uskaltaa asioita siltä pieneltä itsetunnon portaalta, joka on noustu: ehkä se tosiaan on oikeaa edistystä, vaikka sitten hitaampaa kuin halusin.

Palaan niihin omiin tavoitteisiin erikseen, mutta on myös sosiaalista mietittävää, mitattavaakin. Olisiko mitenkään mahdollista edistyä myös pois tästä kotiin hautautumisesta, jähmettymisestä peilin edessä, loputtomasta vääriin asioihin keskittymisestä? Minä nimittäin todella haluan tavata ihmisiä, joista pidän – ja heitä on paljon. Käy vain yhä niin, että lähteminen bileisiin ja tapaamisiin on yhä vain vaikeaa, koska on niin epävarma ulkonäöstään, ja se taas johtuu (paitsi sen ulkonäön kasvaneesta epätyydyttävyydestä) siitä, että pelkää, ettei pidetä; että torjutaan... Mutta pohjimmiltaanhan silloin esteenä on oma itsekeskeisyys: ajattelee vain sitä, mitä itse saa ja miten itse ”suorittaa” toisten hyväksyntää kohti – kun sen sijaan jos kerran todella ihmisistä välittää, kannattaisi keskittyä heihin! Siihen, että uskaltaa kysyä, mitä heille kuuluu. Siihen, mitä he voisivat haluta. Ei siihen, tuleeko takkiin tai miten mahtavasti pitäisi osoittaa toisaalta välittämistään ja toisaalta omaa mielenkiintoisuuttaan (koska pelkää kuollakseen, ettei sitä ole tipan tippaa, ja sitten kaikki menevät pois eivätkä tule takaisin).

Kyllä, minä olen aivan tosissani tiedostanut tämän. Kun vain myös muistaisin sen silloin, kun se riivatun peilikuva tunkee tielle sotkemaan asioita ja nostaa miljoona heijastustaan peikoiksi muillekin seinille! Yritän. Yritän taistella sitä vastaan ja heittää sen sivuun, ja toivottavasti onnistun siinä paremmin vähitellen, kun en enää joudu käyttämään niin paljon energiaa itsevihaan.

Siitä on näet sekin entisestään kehää pahentava seuraus, että kun istuksii omien mörköjensä kanssa kolossa, ei koe eikä näe kiinnostavia asioita, joista toisten kanssa puhua. Näkee vain liikaa omia pikku juttujaan, ja koska ne ovat siinä iholla koko ajan, toisten seurassa pudottelee ensin vain niitä ympäriinsä kuin irtoavaa hilsettä tai koirankarvatakkuja, ja vaikuttaa taas siltä kuin ei ajattelisi tai edes haluaisi ajatella muuta kuin itseään! Kuka nyt toisen hilseitä silmiinsä haluaisi?

Aion keskittyä korjaamaan sen. Kyse ei ole siitä, etteivät ystävieni ajatukset ja tekemiset kiinnostaisi minua, vain ajatuksettomista defensseistä ja juuttuneista malleista, joita en itsekään pidä hyvinä ja joista haluan oppia pois.

Tätä samaa vanhaa, kuivunutta ongelmakimppua on osaltaan myös yritykseni pitää taukoa tästä päiväkirjasta. Koin, ettei minulla ollut mitään mielenkiintoista sanottavaa ja etten halunnut enää kertoa vajavaisuuksistani, kun kerran oli jotain haurasta, mutta sentään vähitellen vahvistuvaa tulosta sellaisistakin asioista, jotka eivät olleet pelkkiä olemattomuuksia (kuten työ). Ajattelin, että kyllästytän tuttuja entisestään. Paradoksaalista kyllä, taitaa silti olla parempi purkaa päällimmäiset turhautumiset täällä, koska silloin toiset voivat itse itsekseen valita, haluavatko ottaa sen kyllästymisen riskin.

Ai kirjoittamisen itseisarvo? Ei niin, että olisin oikein ehtinyt ajatella asiaa totutellessani arkirytmiin ja sosiaalisesti raskaaseen työhön – mutta eiköhän tästä ajatustenpurkumallista saavutettu hyöty ole tekstitaitoa vienyt niin pitkälle kuin voi viedä. Jos jotain aikoo kirjoittaa, on selkeiden tavoitteiden opettelun vuoro. Siksikin halusin pitää taukoa ja miettiä, miten niitä toteuttaa.

Se on kuitenkin asia erikseen. Olen tässä, ja tästä voi tarkistaa, mitä päässäni liikkuu – ja että osaan yhä purkaa niitä liikkeitä, eikä sinun – juuri sinun – tarvitse olla terapeuttini, kun kohtaamme. Ja että opettelen olemaan enkä pelkäämään neuroottisesti, mitä ajattelet minusta.

Kerro minulle, mitä sinulle kuuluu. Haluan tietää.

P.S. Talven aikana lukemistani kirjoista sitten kohta. Ehkä muustakin välillä.