The knowledge imposes a pattern, and falsifies -  (Eliot)

Taitoluistelu on yksi niitä harvoja urheilulajeja, joita seuraan ja joiden katsomisesta olen nauttinut. Se ei liene yllättävää, niin paljon kuin siinä on tanssia ja teatteria. Olen myös sitä mieltä, että nykyinen arvostelusysteemi on huomattava parannus entiseen, ja kun olen oppinut ymmärtämään sitä, olen myös oppinut eri liikkeistä ja liikesarjoista valtavan paljon.

...Ja sen myötä pudonnut suoraa päätä oman luonteeni erään raivostuttavimman piirteen ansakuoppaan, jonka ansiosta koko katsomiskokemus on muuttunut ahdistavaksi, jopa mahdottomaksi.

Parhaiden luistelijoiden ohjelmat laaditaan nykyään aivan luistelijoiden kykyjen äärirajoille ja niistä ilmoitetaan etukäteen tavoiteliikesarjat. On hyvin harvinaista, että luistelija pystyisi suorittamaan koko ohjelman niin, että suunnitellut liikkeet toteutuisivat vaikeimmilla tasoillaan (hyppyjen täydet kierrokset, piruettien kierrokset ja asennot, liukujen asennot ja kestot, askelsarjojen kaikki pienet vaikeudet tarpeellisella nopeudella). Lisäksi tietenkin kaikki varsinaiset virheet - kompuroinnit, väärät terät hyppyjen lähdössä tai laskeutumisessa, piruettien vaeltelut paikaltaan - näkyvät pistelaskussa eksplisiittisesti. Niinpä vaikka suoritus olisi sinänsä hieno ja kunnioitettava, se on lähes aina konseptuaalisesti... vajaa. Ei aiottu eikä siten kokonainen. Ja sitä minä en kestä.

Ei-kokonaiset asiat ovat rikki, ja kun asiat ovat rikki, ne eivät ole kauniita. Ei, vaikka silmäni olisivat nähneet esityksen olleen kuinka uskomattoman kaunis ja tunnelmallinen. Rikkinäisyys, vajavaisuus, palojen puuttuminen, on lähes fyysistä tuskaa.

Sellainen on koko maailma minun silmissäni. Jos jokin selvästi on tarkoitettu kokonaiseksi eikä sitä ole, voin pahoin. Tämä ei toki koske kaikkea ympärilläni – vain sellaisia asioita, joissa tuo kokonaisuus on jollain tapaa hahmotettava ominaisuus. Jos ei jotain ideaalitilaa ole havaittavissa vertailukohdaksi, ei hätää ole.

Näen, että tämä on todella, todella rampauttava ajattelumalli, mutta se on minussa hyvin syvällä. Sen nujertaminen on jokapäiväinen taistelu, enkä toistaiseksi ole keksinyt mitään, millä sen kitkisi kokonaan pois. Moinen tuntuu yhtä nurinkuriselta kuin yrittää uskoa vaikkapa telekinesiaan tai Atlantikseen: järkeni ei tahdo; maailma ei vain sen mielestä sisällä muunlaista totuutta. Voin vain yrittää olla kuulematta sen dogmaa, olla toimimatta sen mukaan, ja toivoa, että se vähitellen vaimenee.

Olisi toki loistava tilaisuus treenata taistoa huomisaamun naisten vapaaohjelmalla, mutta en todellakaan vielä tiedä, pystynkö.