Statuspäivitys: hyvä on, myönnän, on kriisi.

Vaan sittenkin kun on suostunut myöntämään sen, että on kriisi, ja saanut pakotettua itsensä uskaltamaan yrittää pyytää apua (koska tuloshan voi taas kerran olla, ettei apua luvata: ettei ansaitse apua, koska joko pitäisi pärjätä itse ja on vain oma vika, jos ei pärjää - ja kun ei ole tyhmä, tietysti pärjää - tai sitten on niin epäkelpo ettei avusta olisi hyötyä kuitenkaan ja pitäisi vain jo luovuttaa...), tulos oli juuri se, mitä odotinkin. Itsetuntoni ei ole tarpeeksi vahva taistelemaan portinvartija-hoitajien ohi siihen varsinaiseen apuun asti.

Se, mikä tässä on kaikkein helvetillisintä ironiaa, on, että jos vain olisin kevättalvella saanut juuri sen verran tukea kuin pyysin, ei melko varmasti oltaisi tässä tilanteessa! Ja niin minä olen hukannut yli puoli vuotta, saanut lisää tappiokokemuksia ja kerännyt lisää pakokauhua, kun sen avun kanssa olisin hyvinkin todennäköisesti edennyt jo täystehoiseksi ihmiseksi asti. Ehkä en ylisuorittamiseen kykeneväksi - ehkä pitäisi yhä arvioida voimia tarkasti ja muistaa varoa - mutta silti riittävän toimivaksi.

Ei minua huvita olla malliesimerkkinä tämän yhteiskunnan ja tämän sukupolven loputtoman yleisistä mutta näkyville kätketyistä ongelmista, silmille sokeista pisteistä ("tällaistahan tämä nyt vain on, maailma on mätä eikä kellään koskaan mene hyvin"). Ei minua huvita tämä olotila, jossa nollataso on jo lähellä kipupistettä, joten pienikin piikki siitä yltää jo järjellisen tuskan ulkopuolelle (mutta kun siihen perustasoon on niin turtunut; niin kiltisti oppinut kestämään ja sinnittelemään). Ei minua huvita loputtomiin kaatua eteenpäin terällä, jonka toisella puolella on jatkuva vajaaselviäminen (mikä siis käytännössä tarkoittaa toistuvia epäonnistumisia, pettymyksiä ja siten tappiokierteen syvenemistä) ja toisella luovuttaminen. Ei minua huvita hukata taitojani siihen betonikuiluun, joka on liian syvä suunnan muuttamiseksi: että jos ne eivät ole poikkeuksellisen loistavia taitoja, ne eivät ole mitään.

Minä tiedän syyt ja seuraukset, mutta minulla on toimintavika, jonka ansiosta en pääse syistä toisiin, toimiviin seurauksiin. Ja minä haluan sen kuntoon. Se on ollut hitaampaa kuin minä tai kukaan toivoisi - monestakin syystä, joista raivostuttavan ja musertavan monet vain huonon tuurin yhteensattumien summaa! - mutta se ei ole mahdotonta, siitä on jo todisteita. Paljonkin. Se ei vain onnistu loppuun asti näin, ja epäonnistuminen itsessään tuhoaa siihenastista onnistumista, ei vain pysäytä sitä. Koska vika on itsetunnossa ja minäkuvassa, joka ei vain pysy samana epätoimivana vaan huononee, kun se ei toimi.

Ei ymmärrysvika, vaan toiminnallinen vika. Ja sellaiseen nykypsykologialla olisi jo keinoja, jos vain joku suvaitsisi niitä keinoja antaa. Edes palasen. Ei edes kokonaista kakkua, vain palasen, mutta kohtuullisen kokoisen ja selvän palasen.

Koska joku lopulta kuulisi sen? Minusta voi tulla kokonainen ja toimiva. Ja minä haluan sen; minä olen oikeutettu siihen. Minä haluan olla kokonainen.

(Ai miten se kriisi nyt yhtäkkiä sitten ilmenee? Ei tietenkään täysin yhtäkkiä, koska tästä nimenomaisesta asiasta valehtelen loputtomiin. Ja sitä paitsi se oli välillä hallinnassa, joskaan ei niin olematon kuin väitin: minä olin sen suhteen aivan riittävän terve. Ja sitä paitsi en minä osaa puhua siitä, ei siihen ole diskurssia, koska juuri se oli myöhemmin aina vain sivuoire ja sitten tosiaan melkein olematon oire. Ja koska se on niin noloa ja typerää ja teiniä. Ja niin... inhottavaa ja epäviehättävää. Ja toisaalta niin helppo termi, helppo yksinkertaistus, josta kuka tahansa voi valehdella; kuka sitä todistaisi? Sillä kaikkihan haluavat syödä koko ajan, kaikillehan lihominen ja herkut ovat ongelma! Joten miten minä voisin arvioida, koska se menee kohtuuttomaksi? Ja miten minä voisin myöntää sitä toista oiretta, koska eihän siitä voi luopua: se on välttämätön?

En minä tahdo edes sanoa sitä sanaa, se on muotisana, se ei tarkoita mitään, ja sitäpaitsi kuten sanottu, kuka sen todistaa, valehtelenko siitä ja mihin suuntaan - etenkin kun kyse ei ole visuaalisesti todistettavasta anoreksiasta. Jos ei edes anoreksiaan kykene, eihän ongelmaa ole.

Kaikillahan on bulimia.

Niin, paitsi niillä, joilla ei ole.)