Pelkään. Kun ajatustensiemenet, lauseiden nuijapäät ajelehtivat ohi ja puikkelehtivat hetkittäin pintaan jossain vellovassa virrassa, joka on ehdottomasti silmien takana, jossain mitä ei näe vaan pitäisi kääntyä, vaikka näkeekin, mutta vähän kuin takaperin ja ohimennen, peilistä tai kuvista jotka eivät edes ole suorassa, eivät kohti –

pelkään sitä, että tartun niihin lupaaviin sanoihin, lupaaviin ideoihin, ja sitten ne ottavat vallan eivätkä lopeta ikinä vaan vaativat vain enemmän ja enemmän ja hukuttavat alleen ja tukahduttavat kunnes en saa henkeä pelkästä loputtomuudesta ja kuolen, kuolen painon alla, kirjaimellisesti tukehdun kun en jaksa enää… eivätkä ne sittenkään ole mitään merkillistä. Kuitenkaan.

Tai että ne ovat vain pätkiä, vain palasia, niin kuin jonkun jalka jonka nostaa suosta eikä sen jatkona olekaan koko ruumista. Niin kuin laukun hihnanpätkä ilman laukkua. Naatti ilman porkkanaa. Kuorenpala ilman sisusta. Jotain, joka hetken näytti kokonaiselta – näit sen jo jossain niistä kuvista, niistä takasilmäisistä peileistä, koska olet ihminen ja ihminen tekee oletuksia, odotuksia, näkee osassa kokonaisuuden, lupauksen, mahdollisuuden – mutta sanat, lauseet, kirjat pitää itse tehdä. Ne eivät synny itsestään, eivät tule vain olemaan, joten jos ei ole tehnyt, ei ole palasen jatkona mitään. Ja entä jos se tulee esiin ja näkee, että juuri niin kävi? Ei ole tehnyt, ei voi tehdä, ei mitään tule, ei. On vain repale, ilmapallon suuvarsi kun pallo on puhjennut, hedelmänkanta ja tyhjä nälkä.

Pelkään. Pelkään niin, että näen nämä kuvat silloinkin kun ei tarvitsisi – kun ne voi jo pyyhkiä pois, koska niiden alta kuultaa jotain muuta. Koska muuta on, on jotain, on käsin kosketeltavaa… pelkään, että se on silti tyhjää. Kirjaimia voi heitellä satunnaisesti peräkkäin, mutta tuhat apinaa ei silti kirjoita merkitystä, tuhat arvontaa ei tuota ratkaisua universumin numeroihin, tuhat sanaa toistensa seassa puikkelehtien ei muodosta kuviota… ei vahingossa, ei välttämättä, ei helposti eikä ehkä koskaan.

Miten sen voi kestää? Se täytyy kestää, ei siitä ole kyse, vaan siitä mysteeristä, millä sellainen tapahtuu. Millä siihen pääsee? Ettei huku ja tukehdu henkeä haukkoen? Ettei kuole ja kuivetu kun ei voi kumartua virtaan ja juoda, koska peilikuva muuttuu ja läikkyy koko ajan eikä siitä saa kiinni? Vaikkei edes aio mitään kuvaa vaan vain juoda? Vain ravita itseään ja nousta ja liikkua.

En osaa lopettaa enkä usko liikkeeseen, jos en voi nähdä loppua. Tai sitten on totta, ettei loppua ole, ei pistettä, kaikki vain virtaa ja virtaa, mutta miten voi sitten olla tukehtumatta kun virtaa liian täyteen? Kun ei tiedä enää, mistä alkaa ja mihin loppuu tunne, sana, ajatus, merkitys – ja kun tietää, että sama tiedottomuus on ihmiskunnan alku ja synty, ei mikään ihme vaan jokaisen osa, ja taito erottaa ne – tunne, sana, ajatus, merkitys – on se, mistä ihmisyys muodostuu. Että sen haparointia ei kukaan välitä kuulla, ei koska se on klisee jokaiselle…

*

 

Mistä oikein sain niin vakaasti päähäni, etten osaa kirjoittaa?

Opin lukemaan viisivuotiaana, ja siitä puolen vuoden kuluttua ahminkin äidiltä perittyjä tyttöromaaneja, Alcottia ja Seljan tyttöjä ja Astrid Lindgreniä. Lastenkirjoja pidin liian lapsellisina (voisi teorisoida, että koin jo silloin surullisenhupaisan terävää myötähäpeää aina omasta viiteryhmästäni…). Siitä noin vuoden sisään minulla oli oma mielikuvitusmaa – eikä minulla ollut sille mitään esimerkkejä, ei vanhemmilta lapsilta tai kirjoista, kun fantasiabuumikin oli vielä kaukana tulevaisuudessa. Kerroin tarinoita, kirjoitin runoja, kehitin luokan tyttöjen kanssa näytelmäsovituksia; mitään opettajan vetämää näytelmäkerhoa ei koulussani ollut.

Kun olin vajaan kymmenen, kirjoitettiin luokassa yhdessä joulunäytelmää. Minä kirjoitin itsekseni kokonaisen näytelmän, mutta koska sijoitin sen omaan mielikuvitusmaahani, ei liene ihme, että opettaja hymyili kauniisti ja siirsi koko jutun joulupukin luo – eikä toki myöskään ihme, että hän pyrki sisällyttämään siihen muidenkin oppilaiden ideoita ja palasia eikä vain yhden! Verisesti loukattu nuori taiteilijasielu rypi itsesäälissä, kun ei näemmä osannutkaan tehdä kokonaista näytelmää itse, koska ei ollut riittävän kypsä tajuamaan, että koko projektilla saattoi olla hiukan muita tavoitteita…

Kun olin kymmenen-yhdentoista korvilla, kirjoitin ainekirjoituksessa pitkähkön, mielestäni kovinkin tyylikkään sadun. Opettaja (eri opettaja kuin  edellämainittu) ilmoitti, että se oli muuten hyvä, mutta siinä ei oikein tapahtunut mitään, siitä puuttui jännitys. Jaaha, totesi lokeromielinen, leimoihin takertuva, ikäisekseen älyllisesti pikkuvanha ja emotionaalisesti suunnattoman epäkypsä lapsi: en siis osaa keksiä tapahtumia. Enkä tule koskaan osaamaankaan. Osaisin kirjoittaa, mutta kun en osaa tätä asiaa, en osaakaan ollenkaan.

Näin viisaina (vaiko jälkiviisaina) nykyaikoina osaisi tietysti opettaja sanoa asian paljon kehittävämmin: että kaikki muu onkin erittäin korkeatasoista, joten jos tätä yhtä asiaa lisäilisi ja suurentaisi… ja että draaman kaari tapaa vaatia sen konfliktin, ja selviäähän se sitten… niin että jos näin, niin a vot, olisipa mahtava lopputulos! Ja että sehän melkein jo onkin, joten mitäs seuraavalla kerralla voisit keksiä tarinan ongelmaksi? Kävisikö vaikka näin tai näin? Vaan enpä tiedä, olisiko jääräpäisen yliherkkä lapsi moista siltikään kuullut muuna kuin todistajanlausuntona siitä yhden seikan huonoudesta ja siten kaiken kelpaamattomuudesta! Minä siis joka tapauksessa elin jostain niistä ajoista eteenpäin siinä uskossa, etten osaa keksiä juonia ja siten en oikeastaan osaa mitään. Koska tällaiset asiathan ovat pysyviä aina vain.

Eikä kukaan tullut maininneeksi minulle sellaisia perusasioita kuin että kaikilla ja kaikessa on parempia ja huonompia luontaisia kykypiirteitä, myös sen piirrekimpun sisällä, jossa on yleisesti lahjakas; että siinäkin asiassa jossa ei ole yhtä hyvä kuin joissain muissa voi oppimalla tulla jopa paljon paremmaksi kuin niissä muissa (ja vaikka kaikkein parhaaksi); että jos osaa jo suurimman osan asioista, ei yhden asian oppiminen ole mikään juttu; että oppiminen ylipäänsä on muutakin kuin turhan tiedon nielemistä ja pois ulostamista (mitä se lapsi- ja teini-minän mielestä oli, koska kaikki tositieto oli arkista ja rumaa ja siten turhaa ja tylsää kuitenkin). Että oppiminen on sekä välttämätöntä että mahdollista (ja sitäpaitsi monesti hauskaa).

Tiedättehän minut: hidas ja takertuva kun olen, minulta kesti näin kauan tajuta se itse. Että minun ei tarvitse koko ikääni olla sidottu samoihin hahmon pistearvoihin kuin lapsena, vaan että ekspaa saa! Ja voi saada niihinkin kohtiin, mihin itse päättää!

Lukiossa rakas, paljon kestänyt äidinkielenopettajaparka olisi varmaan kyllä puuttunut tähän, jos ei hänellä olisi ollut paljon suurempi työ yrittää saada minua käsittämään, että asiaesseitä nyt vain oli välttämätöntä harjoitella, kun minä vihasin kaikkea faktoilta ja todellisuudelta haiskahtavaakin ja halusin vain liidellä pilvilinnoissani. Kompromissi, maalaileva haltioituminen tunteista ja uskonnollisuudesta, ei tyydytystä tuottanut: turhautti varmaan opettajaparkaa vielä enemmän lukea sinänsä lahjakkaan ja älykkään mutta voi-taivas-niin-epäkypsän-ja-umpinaisen tytön ehdottomia varmuuksia maailmasta, josta tämä oli nähnyt tavallistakin kapeamman palasen ja suostunut ymmärtämään vielä vähemmän. Kasvoin edes vähän ajattelevaksi olennoksi kovin, kovin myöhään… (Sen sijaan lukioajan ainoa täysimittainen fantasianovelliaine onnistui poikkeuksellisen loistavasti, ainakin kehujen ja maksimiarvosanan mukaan. Sittemmin olen todennut, että eipä se kovin dramaattista toimintaa sekään tarjonnut, mutta todisti silti toista kuin kiltti uskomukseni siitä, etten osaa. Uskomus, josta muuten roolipelaava ja pelinjohtajuudesta itsetuntoa hakeva poikaystävä myös piti kovasti: pitihän hänellä olla jotain parempia taitoja kuin minulla! Hänhän meistä oli se luova nero! Minä olin kiltti ja tunteellinen enkä oikeastaan kovinkaan älykäs: se oli se suhteen yhdessä ylläpidetty sisäinen totuus.)

Niin minä sitten uskoin, etten osaa kertoa tarinoita enkä siis osaa mitenkään kirjoittaa. Uskomusta tuki varmasti se, miten juurikin lukion loppuvaiheilla aloin aavistella omaa henkistä epäkypsyyttäni ja turhautua siihen. Jälleen kerran ei osannut ajatella prosessia, oppimista, tulevaa, vaan uskoi, että nykyhetki leimasi ikuisesti! Olisin ikuisesti lapsellinen kirjoittaja.

Luojan kiitos siitä epäkypsyydestä sittemmin on edes vähän päässyt luonnollisia teitä; nähnyt enemmän ja alkanut siten väkisinkin ymmärtää edes jotain, vaikka sitten myöhemmin kuin useimmat. Väistämättä ajan myötä on myös oppinut sen onnellisen totuuden, että oppiminen opettaa: mitä enemmän tietää, sitä helpompi on liittää siihen lisää tietoa, ja ennen kaikkea mitä enemmän käsittää, sitä enemmän on valmis käsittämään! Ymmärtämisen, empatian, viisauden kapasiteetti kasvaa kerrannaisesti.

Niin että oppiakin voi aina paremmin. Ei ole liian myöhäistä. Etenkään jos opittavaa ei ole aivan kaikilla alueilla aivan alusta asti.

Olen myös ymmärtänyt, miksi juurikin konfliktin ja siten draaman ja siten juonen puute oli se heikoin lenkki, sillä kritiikki ei suinkaan ollut täysin tuulesta temmattua (vaikka yleistys sitten olikin tämän typerän mieleni, joka tapaa pitää asioita marmorilohkareisiin louhittuina ikitotuuksina ja louhia niitä sujuvasti marttyyrintyönä itsekin). Minähän pelkäsin kaikkea ikävää, kaikkia konflikteja, lähes hysteerisesti: miten en olisi pelännyt niitä myös mielikuvitusmaailmoissani? Miten olisin tahtonut henkilöhahmojeni, jotka olivat kuitenkin minusta – minua – kohtaavan mitään ikävää? Sitten myöhemmin, kun olin jo käsittänyt, mitä tarina vaatii, olin vain jo osaamattomuuteni myytin lumoama. Nyt, kun tuon syy-seuraussuhteen on ymmärtänyt, se auttaa armahtamaan itseä ja omaa vajavaisuutta: se ei olekaan ylitsepääsemätön kuoppa hahmopisteissä! Ei, se on vain oikkumiinus, quirk, ja sellaisen haitat voi minimoida. Voi analysoida tilanteen mukaan ja kehittää taitoa.

Voi olla vapaa lapsena hakatuista, toisten sujuvasti korkealle nostamista marmorimonumenteista täynnä vääriä hypoteeseja, voi heittää ne hemmettiin ja todeta, ettei minun tarvitse olla mikään kantajaorja ollakseni soveliaan kiltti ja uhkaamaton.

Voi olla vapaa oppimaan ja tulla taitavaksi. Ja olla jo aika hyvä nyt.