Nyt ahdistaa enkä saa puhelinyhteyttä ilmeisimpiin ihmisiin, jotka voisivat taputtaa päähän ja rauhoitella.

Soitin yhdestä syksyn sijaisuudesta ja tein työhakemuksen siihen, vaikka naisrehtori puhelimessa kovin korostikin, että muodollisesti pätevän tietysti haluavat ja että sellaisia on hakenutkin (mutta myönsi, että senhän sitten näkee tulevatko ne vai menevät muualle).

Kun olisi edes ollut useampi sopiva haettava samalla kertaa, niin jakautuisi vähän tämä torjumisen pelko! Mutta kun ei sattunut olemaan. Onneksi sentään haku tähän loppuu vasta 24. päivä, joten ei tarvitse ahdistua torjumisen toteutumisesta ennen kuin histelöintimatkojen jälkeen.

(Niin että ahdistun täällä vain keskenäni siitä, miten en voi olla yhtä aikaa sekä Saltvikissa että Nuijasodassa, koska taas kerran alkaa painostaa tunne siitä, että pitäisi mennä SCA-tapahtumaan jo tai putoaa siellä kaikesta pois eikä kukaan enää ole kaveri. Vaikka Saltvikissa on helpompaa. Ja halvempaa.)

(Ettei olisi jo tarpeeksi ahdistanut Finncon-jaksamattomuus.)

(Tajusin siitä yhden jutun. Pelkkiin iltabileisiin en voinut kuvitellakaan meneväni, koska se assosioitui niin vahvasti siihen aikaan, kun puolisko oli saanut minut aivopestyä uskomaan, että scifi ja roolipelit ovat oikeasti nörttipoikien omaa maata ja minä sain vain käydä siellä näyttämässä sievältä, jos nyt siinä onnistuisin. Ja siten siellä törmäisi vain niihin yhtä neuroottisiin ja manipuloiviin - ihan oikeasti inhottaviin, ylimielisiin ja defensiivisiin - nörttipoikiin kuin ko. puolisko. Jos olisin päivällä ehtinyt mennä etsimään ne ystävät, jotka todistavat totuuden sentään jo toisenlaiseksi, olisi voinut mennäkin. Mutta ei niiden mielikuvien painamana, ei. Tietenkin olisi pitänyt vain voittaa ne mielikuvat ja heittää ne huuthemmettiin - ottaa haluamansa asia itselleen, haluamansa laisena - mutta ei jaksanut. Ei voi aina jaksaa.)

(Kyllä sitä onkin antanut itsensä helposti toisten egojen hyväksikäytettäväksi joskus. Ei koskaan enää, ei!)

UPDATE: ...Nyt on samantien ihan pakko kertoa, että joskus piristys saapuu juuri silloin kuin sitä tarvitsee! Sähköpostissa, jonka avasin tämän talletettuani, oli ihanan hilpeä kirje yhdeltä Viron-pelin tutulta, joka kutsui minut peliin myöhemmin syksyllä, ja roolikin kuulostaa todella mielenkiintoiselta.

Loppujen lopuksi ihmiset ovat sitä elämää, jolla on väliä - työ on vain sitä, mikä mahdollistaa elämisen ja niiden ihmisten tapaamisen. Ja sitten se, miten voisi muuttaa maailmaa, on vielä asia erikseen, ja senkin tavan voi valita itse.

Ja sitä paitsi vaikka nyt pelottaa kuinka, ainakin tein sen hakemuksen: en antanut pelon estää sitä. Ja kun taistelen pelkoa vastaan, se tarkoittaa, että todellakin olen vähemmän sellaisten manipuloitavissa, jotka pönkittäisivät omaa egoaan minun pelkojani suojelemalla.

Olen siis taas hiukan vähemmän uhri - vaikka kuinka uhrilta juuri nyt tuntuu! Irrotin itsestäni taas hiukan pois niitä vanhoja, tahmeita, inhottavia rippeitä vanhasta vallankäytöstä ja olen enemmän itseni valtias.