kun aika on jäätynyt

tunto katoaa unessa huomaamatta

lauseet eivät kuulu veteen joka velloo hitaasti hyhmän alla

riitteiset huulet repeävät sanan työntyessä läpi

talven ja kesän valtojen jako on harhaa:

tuskattomuutta ei ole

 

Voisin teeskennellä ja sanoa, että olen tosiaan käyttänyt viime viikot pelkkään lukemiseen, kuten vihjailin. Olen kyllä lukenutkin, mutta ainakin puolet ajasta ollut niin ahdistunut ja tuomiota odottava, että jo sen valitseminen, missä järjestyksessä lukea kirjat, on tuottanut pitkällisiä, hermostuneita liikkeitä ees taas kykenemättä pienimpiinkään ratkaisuihin. Ikään kuin olisi olemassa jokin optimaalinen "oikea" ratkaisu johonkin sellaiseenkin kuin kirjojen lukujärjestykseen! Ikään kuin jossain yhä olisi jokin opettajakunta, joka merkkaisi tehtävän ei vain suoritetuksi vaan ylisuoritetuksi, jotta siitä hyvästä annettaisiin anteeksi kaikki kulutetut alisuoriutumisen vuodet.

Minä en tiedä enää, miten nostaa ihmisarvoni takaisin edes normaalitasolle, saati sitten tasolle, joka kompensoisi... niin, kaiken tämän. Ja aika - aika on jo loppunut ja tikittää nyt vain vanhasta muistista, kaikuna.

En edelleenkään osaa vain tehdä asioita, en edes niitä asioita joita mukamas haluan tehdä. Olen onnellinen vain kirjoittamisesta, mutta välttelen sitäkin loputtomiin, koska se koskee. Koska kaikki tekeminen, kaikki missä on mikään päämäärä tai tuotos, koskee, ja mitä enemmän se merkitsee, sitä enemmän se koskee. Vähemmän merkitsevät asiat koskevat, koska kaikki -  pelkkä oleminen ylipäänsä -  koskee, eivätkä niiden tulokset riitä vaimentamaan kipua. Ja enemmän merkitsevät asiat koskevat, koska niiden tulosten pitäisi riittää... ja jos niin ei käy, kipu on sietämätön. Jos kauneuteen ei yllä, pettymyksen tuska on pohjaton.

En minä ole tuntenut oloani mitenkään erityisen surkeaksi viime aikoina, vaikka siltä tämä saattaisi kuulostaakin. Olen itsekin vähän hämmästynyt siitä, että kirjoitan tuollaista - tai että autoa ajaessa taas silloin tällöin mietityttää hetkellinen hurja mielikuva siitä, mitä tapahtuisi, jos auton kääntäisi rekan eteen tai sillalta alas - ei niin, että sitä aikoisi tehdä, mutta mielikuvia kuitenkin iskee satunnaisesti jonnekin takaraivoon, ja sitten voi hetken pahoin adrenaliinista... Niin, ei minusta todellakaan mielestäni tunnu erityisen pahalta. Mutta toisaalta olen tottunut tähän nipin napin elossa olemisen tilaan niin pitkällisesti ja kauan, että ehkä en sitten todellakaan enää huomaa, miten oikeastaan on. Olen tullut mestariksi välttämään kaikkea, joten miksen sitten myös omaa totuuttani?

Tätä blogia olen kyllä vältellyt osaksi myös puhtaasta ärtymyksestä, kun systeemiä on muutettu ja minulle hyvin sopinut punainen sivupohja on kuulemma osoittautunut täysin mahdottomaksi. Olen ollut aikeissa vaihtaa jonnekin jo jonkin aikaa, mutta blogin muuttaminen kaksi kertaa vähän yli vuoden sisällä tuntuu epämiellyttävän huikentelevaiselta ja epätäsmälliseltä, joten olen vain siirtänyt asian ajattelemista. Mielipiteitä vaikkapa wordpressin ja bloggerin ominaisuuksista otettaisiin kiitollisena vastaan.

Seuraavaksi kevyempää tavaraa - Myytinmurtaja käski.