Jälleen kerran onnistuin kuvittelemaan, että sähköpostilaatikko toimisi kalenterina: että näkisin sieltä muistutuksen bileistä, joihin minut on kutsuttu ja joihin vakaasti ja ilahtuneesti suunnittelin meneväni. Jälleen kerran - noin seitsemännen kerran muistin katteessa - unohdin. Eihän se kutsu tietenkään sieltä kymmenien viestien takaa enää näy, eikä sitä muista tarkistaa (jos muistaisi, muistaisi koko jutun!). Tällainen ei vain vetele. Sitäkään enemmän ei vetele minulle, kun tiedämme jo, että saatan silti joutua paniikkiin ja olla pääsemättä lähtemään niihinkään illanviettoihin, joihin onnistun tallentamaan kutsun muistettavasti.

On siis opittava käyttämään taas kalenteria. Minä vain vihaan niitä. Vihaan muistiinpanoja, jotka eivät ehkä toteudukaan silloin, kun niiden on ollut tarkoitus - sitä, miten ne jäävät pysyvästi kalenteriin muistuttamaan epäonnistumisesta. Vihaan hyviä aikeita ja niiden tulosten aiheuttamaa liukumäkeä häpeän helvettiin. Vihaan stressiä, joka aiheutuu täydestä kalenterista: kun näkee kaiken suunnitellun edessään kerralla, ei pysty ajattelemaan järkevästi, että eiväthän ne kerralla tapahdu, vaan jokaisen ehtii kyllä tehdä yksi kerrallaan: ei, se kaikki vain näyttää keräytyvän yhdeksi valtaisaksi vuoreksi kuin akrobaatit käsi käteen ja jalat toistensa olalle, eikä sitten enää tunne kuin väsymystä siitä, että vuorta ei voi siirtää, muuttaa tai muotoilla kuitenkaan.

No - ehkä voisin opetella hyödyntämään puhelinta näiden hauskojen ja sosiaalisten asioiden muistiin merkitsemiseen (muutenkin kuin vain SW-pelisessioiden). Jos sosiaaliset menot ja pakkomenot olisivat eri kalenterissa, ehkä niihin olisi helpompi suhtautua. Kyllä, myös jälkimmäiseen, kun siltä ei odottaisikaan muuta kuin että sen sisältö nyt vain on siedettävä huoaten ja järjellä alistuen.