Aina kun kuvittelee tietävänsä, mistä asioista saa mielihyvää ja mistä kipua ja kiukkua ja kiusaannusta, joutuu yllättymään. Ja lähes aina niin päin, että pettyy. Ei, ei se minustakaan ole loogista tai toivottavaa, mutta niin vain näyttää käyvän.

Tein tässä taannoin päätöksen. Päätin, että lakkaan välittämästä niin paljon oikeudenmukaisuudesta. Jostain syystä minua on aina, aina repinyt aivan sietämättömästi se, että ihmisiä huijataan käyttäen hyväksi heidän sääliään, ystävällisyyttään tai mitä tahansa herkkäuskoisuuttaan. Haluaisin, ettei ihmisten tarvitsisi joutua häpeämään sitä, että he ovat uskoneet jostakusta hyvää ja tulleet petetyiksi. Haluaisin, ettei sellaisia petoksia tapahtuisi. Ja se ulottuu myös siihen, että minua raastaa, kun ansaitsemattomat saavat kunniaa ja mainetta - sekä sellaiset, jotka ottavat kunnian toisten tekemisistä, että sellaiset, jotka ovat henkilökohtaisesti tehneet inhottavia ja moraalittomia asioita. Etenkin silloin, kun tietyt harrastuspiirit olivat vielä niin pienet, että kaikki tiesivät kaikki kulissien takaisetkin asiat, minun oli hyvin vaikea käsittää ihmisiä, jotka eivät välittäneet jälkimmäisestä tai kieltäytyivät ottamasta kantaa kun eivät itse olleet olleet epämiellyttävyyksien kohteena. Joukkopaine kun oli ainoa keino hallita ongelmatapauksia epämuodollisesti ja yksityispohjalta toimivassa harrastuksessa. Ja jotkut ihmiset vain... eivät kerta kaikkiaan ansainneet sitä, että heitä edes suvaittiin, saati sitten että heistä puhuttiin.

Joitain kuukausia sitten tulin siihen lopputulokseen, että sen sureminen ei auta mitään ja vain kuluttaa minua itseäni, sillä niinhän maailma yleisesti ottaen toimii. Röyhkeät menestyvät, olivat kuinka epämiellyttäviä ihmisiä tahansa, jos eivät sentään ole rikollisia (tai ainakin se jää tulkinnanvaraiseksi). En voi muuttaa sitä, eikä minulla ole voimia ruveta niin suuren tendenssin vastataistelijaksi. Niinpä päätin lakata huolehtimasta asiasta. Ei se tarkoita, että yhäkään pitäisin niistä ihmisistä tai hyväksyisin heidän toimintaansa, mutta en murehtisi tai ihmettelisi, piste. Korkeintaan itse välttäisin heitä yhä.

Vaan mitäpä tehdä, kun tulee eteen tilanne, jossa välttäminen ei onnistukaan? Jossa todennäköisesti ei edes onnistu olla samassa tilassa kommunikoimatta, vaan pitäisi olla aktiivisissa tekemisissä, samojen asioiden parissa? Kun edelleen on vakaasti sitä mieltä, että kyseinen ihminen ei mitenkään ansaitsisi sitä seuraa ja sitä tekemistä? Ja kun ihmettelee kovasti sitä, miten asian suunnitelleet ihmiset voivat sulattaa kyseistä ihmistä - ja todennäköisesti kyse on vain siitä, etteivät he tiedä tiettyjä asioita... mutta kun itse on juuri päättänyt, että ei enää puutu näihin? Ja asia on sellainen, johon muuten liittyy paljon positiivisia assosiaatioita ja miellyttävää historiaa, joten siinä todella, todella tahtoo olla mukana?

Tällaisten syiden vuoksi sitä on niin paljon helpompaa pysyä tarinoiden ja niiden henkilöiden seurassa.

(EDIT: Haluaisin nyt korostaa, ettei kyse ole töistä. Töissä ei tarvitse olla hauskaa, vaikka se olisikin tietysti bonusta - töitä on pakko tehdä, jotta niistä saa palkkaa ja voi elää. Vaan kyse on harrastuksesta, jonka valitsee vapaaehtoisesti ja josta toivoo saavansa inspiraatiota, mielihyvää ja energiaa. Ja sellaisesta harrastuksen osasta, jossa itsellä on jo ennestään jatkuvuutta ja emotionaalista sitoutumista. Mutta myös todella, todella suuresta vastenmielisyydestä ja moraalisesta erimielisyydestä.)