Eliot sai kenkää, koska ei ole tarpeeksi otsikoitava.

Olen harvinaisen tympääntynyt kaikkeen. Siihen, miten mikään pieni edistysaskel ei tunnu sen vertaa, että jaksaisi vaivautua. Siihen, miten mikään ei ylipäänsä tunnu miltään paitsi unelmat, joita ei saa sanoiksi, koska on liian osaamaton ja vajavainen. Siihen, miten vähän ulospäin kurottavia ideoita minulla ylipäänsä on. Siihen, miten ihmisten kaipuusta huolimatta en toimi. Siihen, miten tiedän elämän katoavan alta koko ajan, koko ajan, mutta silti olen laimea, samea ja hidas.

En saa lisättyä naamakirjan kirjahyllyä tarpeeksi nopeasti (no kun ei ole mitään kiinnostavaa luettavaa käsillä). En taas keksi sopivia lahjoja useammallekin taholle, joille pitäisi ja tahtoisin (ei kyse ole siitä, etten rakastaisi lahjojen antamista, vaan siitä, että niiden pitäisi olla merkityksellisiä ja oikeita lahjoja); En saa aikaan sitä tai tätä tai tuota. Mutta tarpeeksi suorituspaineet eivät näemmä tunnu, että tekisin niitä suurempia, oleellisempia asioita reippaasti eteenpäin. Ja sekin, miten vähän ylipäänsä jaksan: koska kerran mitään muuta syytä ei ole, syy on tietysti vain siinä, että olen niin huonossa kunnossa, ja senhän voin itse korjata, joten vika on minun.

Eilen illalla sain naamakirjan kautta yhteyden lukioajan tärkeään balettiystävään, johon sittemmin yhteys haipui. Se oli iloinen asia; tunnin chat, jossa vertailimme yllättävänkin samankaltaisia kokemuksia menneistä vuosista, oli vielä iloisempi asia. Miksi sitten sen jälkeen olin kuitenkin vielä enemmän alamaissa kuin siihen asti? Ei kyse ollut edes siitä, mitä olisi voinut helposti olettaa - että olisin verrannut itseäni hänen elämäänsä, jossa on kuitenkin paljon enemmän saavutuksia kuin minun - vaan vain jostain epämääräisestä itseeni liittyvästä. Kiusaantuneisuudesta ja vastenmielisyydestä sitä itsekeskeistä lasta kohtaan, joka olin vielä lukioikäisenäkin.

Tai ehkä tämä on vielä kaikua siitä kivusta, jota silloin koin ja jota ei tunnistettu eikä tunnustettu. Selittämätön se oli silloinkin, ja selittämättömältä se tuntuu nytkin: lukiovuodethan olivat hyviä vuosia, eivätkö muka? Mutta eivät ne olleet. Kipu oli jo olemassa, se pyrki esiin, ja se olisi tarvinnut tunnustamista ja hoitoa. Se, että sitä ei jätetty huomiotta tahallaan, vaan vain ymmärtämättömyydestä, ei tarkoita, ettei se olisi ollut aitoa.

Tämä taitaa vaatia hiukan enemmän ja pitkällisempää sanoiksi muotoilua. Palaamme asiaan.