Kyllä sitä riittääkin sanoja pelkästään puhumisesta. Ja sanoista puhumisesta! Moisen esipuheen jälkeen minulla ei kuitenkaan edes ole mitään suurta ilmestystä seksuaalisuudesta, ei edes omastani. Vain satunnaisia ärsyttämään jääneitä ajatuspiikkejä, joista mielelläni keskustelisin ystävien kanssa (ja muidenkin, jos keskustelette järkeviä).

Oikeastaan olen purrut hammasta siitä asti, kun nyt jo kesätauolla oleva Nelosen naisille tarkoitettu seksikeskusteluohjelma G-piste alkoi. Ajattelin ensin, että ohjelma saattaisi olla ihan fiksu, kun se oli nimettykin niin nokkelasti: olematon ja kiistanalainen käsite kuvasi varmaankin sitä, miten vaihtuvaa ja vaikeasti määritettävää seksuaalisuus on. Ja sitten sen muutenkin turhauttavan pinnalliset kotisivut osoittivat, että turhaa oli moinen oletus. Siellä testi ihan vakavasti kyseli G-pisteen sijaintia antamatta ollenkaan sitä vaihtoehtoa, että G-piste on myytti. Sitä. Ei. Ole. Olemassa.

Ennen kuin joku älähtää: sitä ei siis ole olemassa siinä mielessä, että kaikilla naisilla olisi jonkinlainen "sisäklitoris", jonka löytäisi, kun vain näkisi vaivaa, ja lopputulokset olisivat tietenkin vielä paremmat kuin klitoriksen kanssa. Ei todellakaan ole. Kyllä, emättimen etupuolen seinämässä on hiukan pehmeämmän ja paksumman tuntuista kudosta, mutta lääketiede ei ole löytänyt siitä yhtään minkäänlaista hermokeskittymää! Alkeellisinkin anatomiantuntemus sanoo, että jos ei ole hermonpäitä, ei voi olla tuntoa. Google-fu pettää minut nyt, enkä millään löydä luotettavaa suomenkielistä lähdettä, jossa olisi kuvattu naisen sukuelimet yksityiskohtaisesti, joten en rupea enempään analyysiin. (Mutta tuntemukset voisivat joidenkin teorioiden mukaan liittyä kudoksen toisella puolella sijaitseviin Skenen rauhasiin tai sitten siihen, että klitoriksen lihasrakenne ulottuu paljon alemmas ja syvemmälle kuin sen näkyvä osa. Jälkimmäistä pitäisin todennäköisempänä syynä. Se lienee syynä myös meillä onnekkailla, joille tab-A-into-slot-B toimii - ei sekään siksi, että juuri mikään emättimen sisällä tuntuisi, vaan siksi, että klitoriksen lihas"juuret" ulottuvat emättimen aukon ympärille.)

Naispuoliset toverit saavat mielellään antaa vastakkaisia anekdootteja ja mitä mieluimmin auttaa löytämään asiasta faktapitoisia linkkejä. Uskon kyllä, jos sanotaan, mutta minusta on vastenmielistä ylläpitää sitä myyttiä, että kyllä sieltä sisältä löytyy vastaus, kun vain tarpeeksi etsii, ja että se on sitten jotenkin vielä hienompi ja erityisempi kuin palkkiona vaivannäöstä. (Ja ihan noin statistiikan vuoksi: ei, ei tunnu hyvältä, pikemminkin epämääräisen epämiellyttävältä.)

Mitä muuta minä sitten olen miettinyt? Vähemmän anatomisia kysymyksiä (paitsi yhtä, mutta siitä kohta), enemmän identiteettisellaisia. Yritin myös etsiä jotensakin tuoretta tilastotietoa seksuaalisen suuntautumisen prosenteista, mutta sekään ei nyt suoraan onnistunut. Onko jollakulla kurantteja linkkejä?

Otetaan nyt ensin suuntautumisen luokittelun helpottamiseksi käyttöön Kinseyn skaala, vaikka se tietenkin on hurja yksinkertaistus. Minua on nimittäin nyttemmin mietityttänyt sekä itsessäni että omaksi katsomassani sosiaalisessa kontekstissa periaatteiden ja oman todellisuuden välinen ero. Pohjalla on - meidän sukupolvessamme, meidän sosiaaliluokassamme - jo itsestäänselvästi suvaitsevuuden periaate: kaikki skaalalla näkyvät vaihtoehdot ovat toisissa ihmisissä yhtä ok, eikä ketään saa sen perusteella pitää huonompana. Mutta oma itse? Itse identifioidun skaalalla periaatteessa kakkoseksi, ja jos jossain kyselyssä vaihtoehtoja on vain kolme (hetero,bi,homo), vastaan kyllä bi. Ja jos mietin mututuntumalla ystävä- ja tuttavapiirejä, tuntuu, että naisista jopa valtaosa on joko ykköstä (on kokeillut tai voisi kokeilla kanssakäymistä toisen naisen kanssa) tai kakkosta (pitää suhdetta naiseen täysin mahdollisena). En itse asiassa tiedä, kuinka moni niistä tutuista, jotka identifioituvat noin yleisesti skaaloittamatta biseksuaaleiksi, laskisi itsensä Kinseyn skaalalla kolmoseksi ja kuinka moni kakkoseksi tai neloseksi. Tai vielä joksikin muuksi. Jos haluatte kertoa, niin mielellään (anonyymikin saa taas olla, vuodatushan ei minulle mitään tietoja kerro). Täysin heteroiksi identifioituvia toki silti useita; kuutosia taidan voida laskea ystävistä vain yhden; tuttavapiirissä voi toki olla, mutten tiedä.

No mikä se ongelma on? No kun olisin mielelläni yhtä tasapuolinen kuin suvaitsevainenkin; todistaisin mielelläni sen, että sukupuolisuus on täysin kulttuurista... mutta en vain näytä olevan. Pelkään, etten ole kunnollinen kakkonenkaan. Miten niin? No, todistekimppu yksi: senkin jälkeen, kun kasvoin ihmiseksi ja tajusin vaihtoehtoja olevan, olen viehättynyt vahvan romanttisesti paljon useammista miehistä kuin naisista. Ja todistekimppu kaksi: sen kerran, kun olen ollut suhteen tapaisessa naispuolisen olennon kanssa, seksi lakkasi sitten kuitenkin varsin pian kiinnostamasta (niin paljon kuin silloin olisinkin halunnut olevan toisin). Mutta johtuuko kohta yksi vain kuitenkin kulttuurin painolastista - kirjallisuuden, elokuvien, runouden, kaiken? Minähän olen äärettömän altis mielikuville, joten voisiko tuokin asia muuttua ajan myötä, JOS ympäristö tarjoaisikin pääosin toista vaihtoehtoa? Kyllähän minä kuitenkin olen kokenut aika vahvaakin vetoa joitain naisia kohtaan. Mutta kun se romantiikka? Se tuntuu vain... pöhköltä. Toveruus ja erotiikka, kyllä - mutta romantiikka? Emminätiedä.

Mitä tulee kohtaan kaksi: siihen vaikuttaa varmasti paljon se, mitä yleensäkin toivon seksikumppanilta - hallitsevaa roolia, jota harva nainen ainakaan kovin helposti ottaa. Niin että on kai täysin mahdollista, että olisi nainen, jonka seksuaalinen käyttäytyminen muuten olisi sellaista, että anatomian painoarvo olisi jotensakin samantekevä. Kyllähän minusta useankin naisen vartalo on sinänsä puoleensavetävä - ja harvemman vartalo vastenmielinen kuin vastaavasti miehistä! Ehkä olen vain tottunut siihen, että seksin ei tarvitse olla vaihtelevaa tai mielikuvituksekasta, kun olen niin pitkään ollut ilman vakituista suhdetta, ja kun tab-A-into-slot-B nyt ylipäänsä on ollut niin helppoa? Mutta toisaalta naisvartalo ei ole minusta automaattisesti kiinnostava - vaikka onko miesvartalokaan? No enemmänkin miehen fyysinen läheisyys vaikuttaa jollain sellaisella tavalla, jolla naisen vain harvoin. Ne samperin feromonit? Mutta kuinka spesifisiä ne ovat? Ja sitä paitsi ei-puoleensavetävä mies on vain... vastenmielinen. Nainen on neutraali. Paljastaako sekin automaattisesti seksualisoituneen suhtautumisen?

Ei, en minä valvo öitäni ahdistuen asiasta. Se nyt vain mietityttää, kun se on, niin kuin sanottu, tavallaan periaatekysymys. Haluaisinkin siis tietää, onko muilla eroja siinä, miten itse identifioidutte, ja siinä, mikä todellinen käyttäytymisenne on?

Olen sitä paitsi puhunut vain tuttavapiirini naisista tähän asti - ehkä turhankin vahvasti heihin identifioituen, koska on kyllä totta, että sukupuoli-identiteettini (joka on siis eri käsite kuin seksuaalinen identiteetti) on hyvin vahvasti nainen ja hyvin - turhankin - feminiininen. En haluaisi olla mies, en koskaan ole halunnut olla mies; kaksitoistavuotiaana halusin vähän aikaa olla androgyyni sankari, mutta muuten ajatuskin lähinnä kammottaa. En sitten tiedä - ehkä jos olisin syntynyt pojaksi, minua olisi rohkaistu toisella tavalla, enkä olisi näin neuroottinen (tai sitten olisin, koska poikien vaatimuksetkin olisivat olleet aivan vääränlaisia).  Mutta kukapa sitä voisi sanoa laskematta joka ikistä muuttujaa, joka silloin olisi toisin.

Mutta jos nyt palataan siihen seksuaali-identiteettiin (epäilemättä minulla riittää joskus sanomista myös tuosta äskeisestä). Miespuolisista tutuista en osaa sanoa senkään vertaa mutua, joten minua todella kiinnostaisi tietää. Etenkin niistä, jotka identifioituvat jonnekin välille. Ilmeisesti nollia on yhä valtaosa, tai ainakin selkeästi enemmän kuin tuttavapiirini naisissa. Selviä kuutosia on myös muutama. Sitten on muutama, joiden tiedän identifioituvan kolmosiksi... mutta kokevatko he todella olevansa sitä, vai onko se periaatekysymys? Enkä nyt tarkoita vain sitä, mikä on "mitattava" käyttäytyminen (kuinka monta suhdetta mihinkin sukupuoleen), koska siihen tuo sattuma väkisinkin oman osuutensa, vaan sitä omaa tuntemusta identiteetistä. En tiedä, tuleeko kukaan valaisemaan tätä asiaa minulle, mutta olisi kyllä kiinnostavaa tietää.  Jos joku kyselisi minulta arvioita, sanoisin tuntevani ainakin pari kakkosta ja yhden ykkösen, jotka identifioituvat kolmosiksi, mutta voi olla, että puhun tuulta suun läpi enkä tiedä mitään. Enkä sitä paitsi yleensäkään ole puhunut näistä asioista miesten kanssa niin paljon. Enkä osaisi nimetä yhtään nelosta, viitosesta en ole aivan varma.

Ja entäs ne periaatekysymykset? Mikä on oleellisempaa, se miltä tuntuu, vai se, miltä haluaa tuntuvan? Onko siinä eroa? Onko tunne alisteinen tahdolle, kemia tunteelle?

Mietin näitä myös siksi, että haluan kysyä itseltäni, mitä se identiteetti sitten käytännössä tarkoittaa. Jos kerran olen herännyt sukupuolten väliseen epätasa-arvoon käytännön kautta, koettuani sen ongelmia naisena, ja alkanut miettiä, miten voin toimia parantaakseni sitä... niin eikö minun pitäisi myös suhtautua vakavammin seksuaaliseen epätasa-arvoon? Eikö minun pitäisi identifioitua näkyvämmin, kun kerran minulle itselleni on selvää, etten ole perushetero? Mutta olenko todella kuitenkaan muuta kuin muotibiseksuaali?

Ja nämä ovat vasta niitä helpompia identiteettikysymyksiä.

(Eipä näet näytä siltä, että identifioituminen tavalla tai toisella olisi nyt enää mikään hirmuinen kriisi: Keravan pääsiäispöydässä käytiin taannoin keskustelua siitä, mistä minulle löytyisi mies, kun niitä lapsiakin haluaisi, ja minun masennushistoriallani lupaa yksin adoptoimiseenkaan tuskin heltiäisi. Kun oli naureskeltu lukuisia vaatimuksiani, jotka toki itsekin tiedän melko korkeiksi, äidin puolisko kysyi tietenkin vitsinä, mistä voisi tinkiä - että pitääkö kuitenkin olla mies. Minä siinä astioita keittiöön kanniskellessani heitin, että ei välttämättä, mutta aika poikkeuksellinen nainen pitäisi olla. Puoliskon sisar puolestaan otti kysymyksen ja vastauksen aivan yhtä vakavasti kuin minäkin ja alkoi pohtia sitä adoptio-oikeutta, ja minä valistin, että naisparina ei voisi adoptoida, joten sitten olisi taas adoptoimassa yksin. Eikä kukaan kiivennyt seinille. Olen kai minä joskus aiemminkin kyllä heittänyt äidille, että löytyisi edes vaikka nainen - ei niin, että itse pitäisin vähättelevästä määreestä "edes", mutta se oli helpoin tapa selittää, mikä on todennäköisempää omaltakin kannalta. Niin että kai se vanhempikin sukupolvi sopeutuu, kun alkaa tarpeeksi epätoivoisesti toivoa lapsilleen ns. Elämää.)