Alkaa tämä oman navan hypnoottinen spiraali vähitellen menettää mielenkiintonsa, joten tuli taas pohdittua kaikenlaista muuta. Toisaalta kyllä tämäkin tietysti liippaa läheltä sitä omaa napaa – kenelläpä ei? Nyt nimittäin puhutaan Siitä Itsestään. Olen miettinyt – kun kerran on ollut aikaa miettiä – kaikenlaista sekalaista seksin ja seksuaali-identiteetin suhteen. En mitään erityisen suurta tai merkillistä, mutta kuitenkin sellaista, mistä olisi tehnyt mieli ajatella ääneenkin, vaan kun tietenkin olen esisensuroinut sen pois. Ja nyt siitä tuli loppu.


Minullahan on tapana kovin hyveellisesti rehvastella sillä, kuinka olen rehellinen ja avoin – miten muka tulen kokonaisena pakettina, ota tai jätä – ja kuitenkin olen häivyttänyt tämän yhden persoonani alueen lähes täysin kaiken muun loputtoman puheen taakse tavalla, joka ei tosiaankaan vastaa paketin kokonaiskoostumusta. Ei siinä ole mitään mieltä. Tosiasiahan on, että sanojen luoman intellektualisoinnin illuusion alla olen koko luonnoltani äärettömän sensuaalinen olento – ja tarkoitan sitä nyt siinä merkityksessä, että kaikki aistikokemukset ovat minulle vahvoja, itseisarvoisia, hurmiollisia… ja ruumiillisia… mutta myös aistillisuuden tavallisemmassa merkityksessä.


Vaan kun sen olennonhan vangitsee syvälle – vielä paljon näennäisen aikuisen huoletonta mukaviisautta syvemmälle - sileänkiiltävä posliinikuori, auktoriteetteja pelkäävä ikuinen kolmetoistavuotias, jolla ei ole oikeutta omia itselleen mitään, saati sitten oikeutta johonkin niin a) itsekkääseen b) vulgääriin kuin seksiin. (Tai no, kyllähän se nyt on ihan normaalia harrastaa seksiä pitkäaikaisen poikaystävän kanssa sitten kun on täysi-ikäinen, ei siinä mitään, eihän sille enää mitään voi… ja toki se ehkäisy on hoidettu?) Mutta ei nyt mennä sen tarkemmin siihen kiltin perhetytön seksikasvatukseen - tai siihen väistämättä sulautuneeseen aivan muista traumoista syntyneeseen huonoon itsetuntoon, joka on aivan erityinen, taas toiselta suunnalta ovelasti napsahtava ansa. Käydään niitä läpi toiste.


On siis korkea aika repiä Harmaan kirjanpitäjän valta tässäkin viimeisessä, salakavalassa vankeudessa: lopettaa sen pikkusieluisen ilkeät leikit, joissa se ottaa kasvoilleen vanhempien kohteliaan kiusaantuneita naamioita vuorotellen. Repiä ja polttaa ne, hitto soikoon! Ottaa lopulta elämästäni myös seksuaalisuuteni itselleni, aivan omaksi, käsiteltäväksi niin kuin itse tahdon sitä käsitellä. Herranen aika, niin kuin en olisi aikuinen nainen, jolla on ihan kohtuullisesti kokemusta (sillä kyllähän tuota nyt kuitenkin on ehtinyt siunaantua kaikesta vaikenemisesta huolimatta). Ei sitä ole läheskään niin paljon kuin joillain tuntemillani ihmisillä eikä tuttavapiirissäni luultavasti edes keskimääräistä enemmän, enkä tosiaan ole mikään asiantuntija, mutta en sitä väitäkään. Ihan vain aikuisena, korkeakoulutettuna, mielestäni jotensakin tiedostavana naisena minun pitää pystyä puhumaan seksistä, jo periaatteen vuoksi! Siksi, että meidän naisten pitää voida puhua seksistä meidän kannaltamme – ja todellisten tilanteittemme kannalta – rehellisesti, suoraan ja häpeämättä… voida saada oikeaa tietoa, johon verrata, ja kertoa oikeaa tietoa omasta itsestämme. Eikä sellaista mukatietoa, jota sanotaan vain, koska niin kuuluu sanoa, tai koska luullaan, että itse on epänormaali, tai koska ei tiedetä paremmasta. Tai huonommasta, joskus.

Ja siksi hittoon sellaiset sopivaisuudet, jotka varovasti paheksuen ehdottavat, että ehkä kuvaa ei pidäkään täydentää; ehkä seksuaalisuuden pitää pysyä yksityisasiana. Ei pidä. Tietenkin on aste-eroja, eikä kaikesta tahdo tai edes osaa puhua. Ja tietenkin olisi helpompaa olla vaiti. Mutta vaitiolo johtaa tietämättömyyden lisääntymiseen, ja tietämättömyyden lisääntyminen on kaiken elämän vastakohta, kaiken viisauden vastakohta, Olevaisen pilkkaa.


Ymmärtäminen on Jumalasta. (Ne, joille määritelmä on merkityksetön, ottakoot sen runollisena kielikuvana. Jos me ihmiset emme käytä älyämme parempaan ymmärrykseen, tuhlaamme kaiken, mitä voisimme olla – nyt ja joskus.)


Mainitsin jokin aika sitten hyvin ohimennen eräästä taannoisesta kohtaamisesta. Nyt, kun siitä on vielä hiukan enemmän aikaa, voin kertoa enemmänkin, sillä se oli minulle varsin iloinen yllätys ihan suhteessa omaan seksuaalisuuteeni ja tähän puhumiskysymykseen. Osuin yksiin erään pitkäaikaisen tutun kanssa, monella tavalla hyvin viehättävän ihmisen, ja tilanne osoittautui sopivaksi lähempään tutustumiseen. Enkä nyt tarkoita vain fyysisesti, vaan kaikin tavoin – paperilla olisimme olleet toisillemme hyvinkin sopiva pari, ja oli selvää, että kumpikin vaivihkaa testasi, olisiko mahdollisuus toteuttamiskelpoinen. Valitettavasti kohtaaminen ei siltikään muuttanut jo aiemmin muodostamaani päätelmää siitä, että emme kuitenkaan sopisi toisillemme – ei minun eikä lopulta hänenkään. Siksipä jatkaminen niissä merkeissä olisi ollut turhaa: en enää halua hajauttaa tunnetusti rajallista energiaani sellaiseen, johon olisi liian helppo tottua mutta josta ei voisi tulla mitään sen enempää. Silti kokemus oli ehdottoman kannattava: asia tuli varmistettua, ja sitä paitsi oli miellyttävää ja luontevaa tutustua häneen ihmisenä aiempaa paremmin.


Mutta tälle keskustelulle oleellista on se, että siitä seksistä jäi mahdottoman positiivinen mieliala. Sinänsä yllättävää, sillä siinäkään asiassa emme pitemmän päälle sopisi toisillemme – mutta se ei todellakaan haitannut sitä kertaa. Harvoin olen tuntenut itseni yhtä perusteellisesti huomioonotetuksi, halutuksi ja naiselliseksi! Ei se nyt ainutkertaista ollut viime vuosienkaan yksittäiskohtaamisista (mieleen muistuu lämpimimmin Herra Moottoripyöräilijä). Tällä kerralla kuitenkin löysin itsestäni aivan uutta ja minulle ällistyttävää kehitystä: pystyin puhumaan. Kertomaan, mistä pidin ja mitä halusin. Useimmiten tällä vapaalla aikuisiällä ei ole paljon tarvinnut neuvoa tai pyytää (miten sen nyt haluaakin määritellä), koska perustiedot vastapuolella on jo ollut, ja olen suhteellisen herkkä reagoija: asiat ovat vain sujuneet ihan riittävän hyvin. Mutta tällä kerralla aikaa ja vastapuolen halua käyttää sitä aikaa ja sovittaa reagointitapojamme yhteen oli niin paljon, ettei ollut mitään keinoa paeta sitä puhumista. Eikä sitten syytäkään, vaikka aiemmin nautittu kuohuviini varmasti myös tökki niitä syitä kauemmas. Ja sitten vielä taukoa pidettäessä hän halusi tietää niistäkin mieltymyksistäni, joista oli jo sanonut, ettei itse jakanut niitä – ja sai minut kertomaan niistä. Ihan noin vain, yksityiskohtaisesti, itsestäänselvästi ja luontevasti.


Uskokaa pois, tämä oli minun seksuaalihistoriassani täysin uskomatonta ja ennenkuulumatonta. Paitsi sitä aiemmin viitattua juttua siitä, mitä "kiltti tyttö" saa haluta tai ei saa, on vielä sanojen itseisarvo. Sillä sanathan ovat minulle magiaa, kaikilla tavoilla – myös eroottisella. Ja siksi niiden painoarvo on ollut aivan liian suuri kumpaankin suuntaan, sekä negatiiviseen että positiiviseen. Negatiiviseen, koska haluaminen on aina hävettävää ja haavoittavaa (ja naurettavuuden pelko itsekkyyden pelon lisäksi kauhistuttava), ja positiiviseen, sillä kun sanojen vaikutusvalta on niin suuri, sen paljastaminen on tietenkin myös haavoittavaa.

Ei niin, että nyt olisi ollut edes kyse mistään riettauden runoudesta – ei, vain yksinkertaisesta kommunikaatiosta – mutta se oli kuitenkin enemmän kuin mihin olen koskaan kyennyt. Se ei edes tuntunut mitenkään järkyttävän merkilliseltä – ihan ihmetytti, mikä siinä nyt oli ollut niin vaikeaa. Toisaalta mietin kyllä myös sitä, kuinka paljon helppouteen vaikutti sekin, ettei ollut niin paljon pelissä – ei ollut korviaan myöten rakastunut, joten ei myöskään ollut lähes lamaannuttavan huolissaan siitä, mitä toinen ajatteli… joten ei myöskään joutunut niiden neuroottisten mukayleisten ennakko-odotusten verkkoihin siitä kiltin tytön haluamisen määrästä… Ja silti. Olivat syyt mitkä tahansa, minä yllätin itseni kasvulla. Sillä, että olin taas hiukan enemmän itseni oma.

Niinpä siis Herra Ansioluettelon (paperilla sopiva, näetsen) avulla saavutettu edistys on syytä hyödyntää. Ja antaa jatkua. Eihän se nyt käy, että kuva ei ole todellinen. Eikä sekään, että on sanoja, joita en voisi voittaa.

Ei että minulla nyt mitään merkillistä sanottavaa olisi. Mutta silti.