Mietin, miten kuvata vähäisiä ajatuksiani kuluneen viikon aikana (vähäisiä, koska olen taas nukkunut suuren osan ajasta, mutta se voi kyllä johtua sekä kesäflunssan poikasesta että tyhmän pään aikaansaamasta usean päivän lääketauosta - kuten tunnettua, jos masennuslääke ehtii alkaa lähteä systeemistä, sitä palauttaessa tulee väsytys). En löytänyt tarpeeksi henkilökohtaisia tuntemuksia Eliotilta ollenkaan samalla tavoin kuin Mannerilta, ja kumma kyllä aloin sitten säätää itse niitä runontapaiseksi. Olenhan jo päättänyt, että runoilija en ole enkä siksi tule. No, joka tapauksessa Eliotin matkiminen tuntui tällä kertaa suhteellisen helpolta - paitsi että juutuin taas loppuun. Taas ja taas. Loput ovat määrättömän vaikeita. Jälleen kyllä tiedän, mihin asiaan haluan lopettaa, mutta että osaisin sanoa sen riittävän sattuvasti, riittävän kokoavasti...

Viikon alussa en tainnut edes nähdä kovin muistettavia unia. Loppuviikosta sitten enemmän, ja lopulta alitajuntani pääsi niin vapaalle, että näin yhden noista samaa teemaa toistavista unista: on jokin tosielämään liittyvä tilanne, joka tosiaan ärsyttää tai vaivaa minua, ja unessa saan siitä hirmuisen itkupotkuraivarin. Huudan, heittäydyn lattialle, käyn ihmisten kimppuun (täsmälleen yhtä tehottomasti kuin tekisin sen tosielämässäkin), juoksen karkuun, jos joku auktoriteettitaho yrittää ottaa minua kiinni - riehun kaikin tavoin kieltäytyen hyväksymästä tuota asiaa, mikä se sitten onkin. Nämä hyvin todellisuutta lähellä olevilta tuntuvat unet herättävät minussa kovin ristiriitaisia tunteita: toisaalta ne ovat vapauttavia raivonpurkauksia epäoikeudenmukaisilta tuntuvia asioita kohtaan hyvinkin turvallisesti, koska ne tapahtuvat vain unessa. Mutta toisaalta koen pelkoa siitä, että ylipäänsä tunnen sellaista raivoa (kun, kuten sanoin, ne tuntuvat olevan aika tiukasti kiinni todellisuudessa). Ne ovat nimittäin lähes aina sellaisia asioita, joista ei "kuulu" suuttua tai tuntea pahaa oloa tai ainakaan nostaa meteliä. Voisi tietysti ajatella, ettei tarvitse pelätä, kun kuitenkin osaan erottaa tunteeni ja reaktioni ja valita, miten tunteet näkyvät. Mutta ei se ole niin helppoa: jos jokin ottaa päähän, ei sitä aina tahdo tukahduttaa. Ei tahdo, ei suostu, tulee perustavanlaatuisesti nurjamieliseksi.

En minä tiedä, miten se paradoksi ratkaistaan siinä välillä, jotenkin rauhallisen turvallisesti. En ole koskaan tiennyt.

Ja tietysti saan sanoja irtoamaan ja juutun niiden vääntelyyn taas silloin, kun pitää lukea tenttiin. Niin kuin aina. (Kai sitä yhä on rakennettu niin, että vain suurempi pakko tai pelko saa tekemään ylipäänsä yhtään mitään. Niin masentavaa kuin sen myöntäminen yhä onkin.)

Hilkka täytti eilen vuoden; juhlistus on tosin vasta reilun viikon päästä. Perjantaina, kun oli pakko hakea tenttikirjoja mutta lähes kestämättömän vaikea sietää oman ulkonäkönsä tilaa, päivän selvin valopilkku oli Hilkan kiistämätön riemastus minun näkemisestäni. Yksivuotias kun ei välitä tädin kiloista tai huonosta hiuspäivästä, vain aidosta kontaktista. Hyvä että niin. Antaa toivoa (siihen, että lasten edessä pystyy kummasti ylittämään itsensä - taas yksi klisee, joka nyt vain on niin tosi).

P.S. Koko Internet kikattelee ja suosittelee tätä, joten minen tietysti halua, koska olen kateellinen pieni apina ja suhtaudun muutenkin nuiveasti kriittisen massan ylittäneisiin ilmiöihin. Mutta kun se on ihan oikeasti vallan viihteellinen: Trying to Communicate (Torchwood meets... no, sittenpähän näette). Ei ole pitkä. Kannattaa tuhlata se 10min.