(Muiston pysyvyys)

Miksi olen aina, aina niin väsynyt? Miksi yhäkin yksi jaksettu päivä tarkoittaa kahta, joita ei tule? Vaikka hyvinkin jaksettu, tulosta tuottanut, mainion urhea päivä? Mistä ihmeestä niitä keinoja löytyy lisätä jaksamista? Täytyyhän niitä olla - maailma on itsensäparantamisoppaita pullollaan! Täytyy olla näppäriä keinoja selvitä joka päivästä, tai ainakin nyt sen viisi päivää seitsemästä, ahkerasti kuin muutkin muurahaiset!

(Ja jos kyse on vain ruumiillisista asioista, niin eivät nekään ole niin huonosti kuin voisivat olla. Koiralenkitykseen on palattu taas, kun flunssa lienee ohi (paitsi aamuisin, jolloin yhäkin kurkku on inhottava ja pää satunnaisen kylmänkihelmöivänpainava). Vitamiinejakin kuluu, ja kalsiumproteiinipirtelöäkin jälleen, kun se nyt sattuu sopimaan mulle. Pitäisi kai sitten myös vaivautua sellaisiin ärsyttäviin turhuuksiin kuin nukkumispurentakiskon hankkimiseen, koska nukkuessakin jännittelee leukaperiä ja niskoja niin raivostuttavasti, että aamulla pää on sisältäpäin puristuksissa ihan senkin vuoksi. Kaikkea pientä, joka yhteensä tekee aamuista niin vihattavia, kun herätessä muutenkin on henkilökohtaisilla miinuksilla.)

(Ei vain jaksaisi odottaa, että kaikki se alkaa vaikuttaa: se tarkoittaa sen myöntämistä, että on fysiikkansa armoilla. On eri asia hävitä omalle tahdolleen: silloin ainakin periaatteessa voisi voittaa, mutta jostain syystä nyt vain ei niin tapahdu. Ruumiilleen häviäminen on... puhdasta laiskuutta. Ja sehän on äärimmäistä huonoutta. Kun taas jos ei edes ajattele ruumiillisia asioita, ei selvästikään pidä niitä tärkeinä, ja silloin häviötä ei ole todistettu eikä kiveen kirjoitettu. Mutta että häviää jossain, jolla on osoittanut olevan väliä: se ei käy. Ei vain käy.)

Mannerin lukeminen on aivan epätoivoisen tragikoomista tätä nykyä. Menkää kirjastoon ja kaivakaa Mannerin koottujen vanhempi versio, Runoja 1956-1977, niin löydätte siitä noin yhdeksänkymmentäkolme prosenttia minun sielustani (ja se loput seitsemän on jotain, joka ei kuitenkaan koskaan saa tilaisuutta toteutua, joten turha siitä on edes puhua):

Kauan etsin avainta
(kuin olisi syntynyt se kädessä
ja sitten sen kadottanut).
Lopuksi löysin sen.
Mutta silloin lukko oli jo ruostunut,
eikä avain enää sopinut lukkoon.

Niinpä.

Enkä saa kirjoitettuakaan. Suunnittelen suunnittelemistani, mutta mitään lopullista tulosta ei tule. Vaikka kuinka tiedän, että yksikin muistiinmerkitty sana on parempi kuin ne mielen ikkuinoissa pyörivät ja pörisevät hienoudet, en tee muuta kuin annan itseni kellua ja katsella niitä hajamielisesti ja... ja vohveloida. Mennä eestaas kuin uninen kärpänen. Ja se nyt ei vetele. Jos en saa oltua todellisten ihmisten kanssa, kun väsymys sotkee kaikki aikatauluni, niin pitäisi sitten edes tehdä kuvitteellisista ihmisistä uskottavia! Mutkunei.

Eivät auta edes öiset syreenit. Tai no auttavat ne hetken, mutta kerta kerralta sekunneissa laskettavan, lyhenevän hetken.

(Onko mahdollista, että tämä kaikki johtuu siitä kuvasta, jonka näin itsestäni viime larppikoristuksissa, ja joka jälleen kerran puhkaisi sen huolettoman illuusion, jonka aina vain vedän pääni yli kuin peiton aamu-unien suojaksi... siitä, miltä oikein näytän?

On se. Mahdollista ainakin. Eikä tämä ole edes Harmaan kirjanpitäjän juonia, vaan totisinta totta, joten se olisi kestettävä. Ei vain kestä. Ja nehän ne pahimpia ovat, joissa Kirjanpitäjä saa miinuksia laskusarakkeisiin sekä mennen että tullen. Kun niitä ei tahdo ajatella.)

(Ja on vain aina sillä saakelin sillalla, jossa marssivat kauhu, riittämättömyys ja lamaannus.)

(Reipas olin siis perjantaina, jolloin sain sovittua graduohjaajan kanssa tutkimuskohdan tarkentamisen, pyydettyä laitokselta lainaan gradukannettavan ja ostettua muistitikun, hoidettua pelilogistiikan jälkipyykkiä sekä oltua pirteästi perhesosiaalinen ainaisesta ylipainohäpeästä huolimatta. Kaikki hyvin edenneitä asioita. Miksi onnistumisesta ei voi saada voimaa - eikös niin juuri pitäisi käydä? Siitä riittää ihmetystä ja pettymystä.)