Roolipelisessio sunnuntaina oli positiivinen kokemus, etenkin kun se kampanja oli niin pitkään tauolla ja lisäksi tuntui vaikealta silloin, kun viimeksi pelattiin - ei vaikealta sillä tavalla, ettei sitä haluaisi jatkaa, vaan vain kerta kaikkiaan vaikealta. Siltä, ettei itse ole tarpeeksi kekseliäs ja/tai hallitse tarpeeksi tietoa voittaakseen asetetut haasteet, vaikka pitäisi. Nyt kuitenkin turhautuminen pysyi kohtuullisissa rajoissa ja oman osaamattomuuden pelon voittaminen oli palkitsevaa. Muutenhan se on aina ollutkin niin houkuttelevaa, ettei vain ole voinut luovuttaa silloinkaan, kun se ehkä olisi ollut viisasta: kiehtova kampanja ja maailma ja hahmot arvaamattoman viehättäviä ja rakastettavia.

Sunnuntain muutenkin positiivisista mielialoista kuitenkin on laskettu mäkeä tutulle ahdistuksen aavikolle. Väsyttää ja tuntuu tavallisen toivottomalta muutenkin, ja sitten vielä kasvoille iski huolen märkä rätti perheenjäsenen terveydestä. Luultavasti se ei ole mitään vakavaa, mutta yhtäkkiä minä vain koen musertavan vahvana oman riittämättömyyteni: en tiedä, miten pitäisi toimia, ja koska oma elämäni ei ole juuri normien mukaista, en luota ollenkaan arvioihini siitä, mikä voisi olla oikea toimintatapa; en ole pitänyt tarpeeksi yhteyttä muutenkaan, joten olen jo lähtiäisiksi syyllisyyden keinulaudalla; en tiedä kykenenkö keskittymään useampaan kuin yhteen vähääkään isompaan asiaan yhtä aikaa, kun en normaalisti tahdo selvitä yhdestäkään, ja nyt on vain kerta kaikkiaan viimeiset hetket selvitä muutamasta opiskeluasiasta.

Eikä tässä merkinnässä ole ainoatakaan kirjallisesti arvokasta ilmausta. Minulla ei ole mitään näytettävää; elämäni portfolio on tyhjä. Entä jos se jää lopullisesti sellaiseksi?

Käytännössä olen ollut tässä tilassa siitä asti, kun luin pahemman lapsen hyväksikäytön kuvauksen kuin koskaan olisin halunnut ja sen jälkeen Pasi Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta, joka osoitti minulle, kuinka typerä olen kuvitellessani, että tietäisin mitään kirjoittamisen opettelusta. Kirjoitin kyllä jälkimmäisestä itselleni pitkäänkin, mutta en halua niitä pohdiskeluja julkisiksi, koska en ole ollenkaan varma, että sain poimittua kaikki juonikuviot - mielestäni niitä jäi auki liian paljon, mutta kaikki muut ovat ylistäneet kirjaa maasta taivaaseen. Enkä halua lukea sitä uudestaan vain siksi, että olin liian tyhmä ymmärtääkseni kaiken kerralla (en edes, vaikka siinä toki oli aivan loistavaa kieltä ja tehokasta juonenkuljetusta, ja siksikin se sai minut masentumaan omaan huonommuuteeni). Ehkä sitten olin tyhmä, mutta en silti tahdo tulla manipuloiduksi useampaan lukukertaan. Jos luen jotain uudestaan, tahdon lukea sen oman mielihyväni vuoksi.
 
(Minusta se nyt vain ei vetänyt kaikkia juoniaan loogisesti yhteen. Mutta kuten sanottu, tuskin minä olen oikeassa kymmeniä oikeita arvostelijoita vastaan.)

Siitä edeltäneestä kirjasta en tahdo kirjoittaa. En tahdo ajatella. En kykene. Ja sekin osoittaa, että olen heikko ja huono.