Kiukuttelin ja vastustelin moneen kertaan ja välillä pitkäänkin sitä päätöstä harjoitella kirjoittamalla ne kolme sivua joka aamu. Onnistuin melkein epäonnistumaan siinäkin välttelemällä sitä melkein kuukauden (no, se kyllä johtui suurimmaksi osaksi gradumörön pelosta). Sitten en enää vältellyt, sillä jos minulla koskaan on mitään pohjaa sanoa kirjoittamista omakseni, totuudekseni, en voi pelätä sitä, vaikka pelkäisin maailmassa aivan kaikkea muuta.

Yhäkin joka aamu tuskailen, etten minä mitään osaa sanoa, en edes vapaana tajunnanvirtana. Koko tajunnanvirran käsite yleensäkään ei toimi minulle: kirjoitan niin kuin puhun. Sitä, mitä olen muutenkin ajatellut. En osaa - ainakaan vielä - vaihtaa päiväkirjamuistiinpanoista fiktioluonnostelmiin, ja se on rasittavaa, sillä loputtomiin ei oman pään sisältä riitä analysoitavaa.

Ja silti. Silti. Yhtäkkiä kuitenkin huomaa käsittäneensä asioita, joita ei muuten olisi käsittänyt. Huomaa sanoneensa jotain uutta vanhojen, loputtomiin toistettujen tiiliskivitaakkojen sijaan. Huomaa, että saattaa sittenkin voida ymmärtää. Edetä. Muuttua. Ehkä. Ehkä, mutta ehkä on enemmän kuin ei. Paljon enemmän.

Ja että katsoo itseensä ilman sunnuntaikasvoja, ilman välttämätöntä, kohteliasta sensuuria - mikä aluksi oli hirvittävän pelottavaa. Ja sitten huomaa, ettei - ehkä - olekaan tyhjä. Että ne sanat eivät ehkä olekaan vain kuorta toisten iloksi ja harhautukseksi, vaan jotain muuta. Jotain todempaa.

Ehkä.

Minulla on vaihe, jossa on vaikea lukea Eeva-Liisa Manneria, koska se osuu liian terävästi liian tauotta. Mutta siitä ehkä joskus toiste. Nyt menen lähtemään ulos talosta.