...Kun turhautuu taas omaan tyhmyyteensä ja rajallisuuteensa ja tien toivottomaan pituuteen!

Tajusin ainakin yhden suunnattoman vian siinä, miksi rakkaimmat henkilöt eivät tahdo kuulostaa niille henkilöille luonteenomaisilta. Koska empatisoidessani teen juuri sen virheen, jonka tein jo luonnostaan empaattisena lapsenakin mutta luulin sentään jo ohittaneeni: en suinkaan ota vastaan, mikä johtaisi todelliseen ymmärtämiseen, vaan projisoin! Huomasin juuri, että päähenkilöni on paljon passiivisempi ja tarkkailevampi kuin alkuperäinen, ja se on aivan täydellisen ja kauhean ja epätoivoisen väärin! Se tarkoittaa sitä, että muista tulee kiinnostavampia ja positiivisempia ja pidettävämpiä ja ne saavat parempia repliikkejä, koska en ole niin huolissani siitä, ovatko ne repliikit nyt varmasti oikeita, ja niin nyt vain ei saa käydä!

(Jos sijoitan version itsestäni johonkin tarinaan, niin useimmiten se onkin ennen kaikkea tarkkailija eikä mikään sankari - riippuu tietysti tarinasta - mutta se on eri juttu. Tarinan kaappaaminen itselleen sisältäpäin nyt vain ei kerta kaikkiaan ole sopivaa. Mutta sellaisena terveellistä pidättyväisyyttä ei ole mitään syytä päästää pilaamaan hahmoja, jotka eivät ole mitään oman itsen versioita! Ei pidä peilata niin paljon!)

(Tai jos ei voi olla peilaamatta, sitten on vain kyettävä muuttamaan itseään. Edes sanojen verran.)

AAAAAGGGGHHH!!!!

Toisenlaista turhautumista aiheuttaa viime yönä näkemäni kerrassaan hurmaava ja kiehtova uni. Nyt minun tekisi mieli luoda teini-iälleni kokonaan uusi historia, jossa unessa löytämäni teinirakkaus onkin ollut olemassa, koska se olisi niin kertakaikkisen paljon miellyttävämpi historia kuin todellinen. Eikä se ollut edes mitenkään kummallisen ihmeellinen, olipahan vain vähemmän vajavainen ja typerä ja eksynyt. Ymmärrän yllättäen aivan täydellisesti niitä ihmisiä, jotka tosiaan päätyvät keksimään itselleen menneitä: ei niinkään vain se faktojen vaihtaminen mieluisampiin, vaan aivan hämmentävä houkutus ottaa omakseen sellaiset osat elämäänsä, joiden jälkikäteen tuntee olleen liikaa toisten, epämieluisten ihmisten hallinnassa.

Ja ennen kaikkea haluaisin saada kiinni koko tuosta pitkästä tarinasta, jota unessa löytyneessä päiväkirjassani satunnaisesti selailin ja yritin muistaa, ja kirjoittaa sen romaaniksi. Mutta ennen kuin voi tehdä sen, minun täytyy voittaa se harmistus, joka unesta jäi päälle, kun ehdin vain vilkuilla sivuja ja todeta sen olemassaolon sitä kuitenkaan näkemättä.

En pysty sanomaan, että ehkä minä sen vielä kirjoitan. Toistaiseksi pystyn vain hellimään unen luomaa kuvitelmaa päässäni. Se hämää harmaata lippuluukunvirkailijaa ilahduttavasti - se ei oikein tiedä, mistä saisi kiinni torjuakseen yhtäkkiä ilmaantuneen teiniritarini.

(Uusi talvi-influenssavirus sai sitten minutkin kouriinsa. Saa nähdä, miten pahasti se menee: ainakin on vitamiineja, ja ainakin on periaatteessa mahdollista vain nököttää lämpimässä.)

(Lakkaanpa häpeämästä ja sanon suoraan, että olen kuunnellut uudestaan ja uudestaan Blackmore's Nightin Ghost of a Rose -levyä, etenkin kappaleita "Way to Mandalay" ja "Where Are We Going From Here". En oikeastaan haluaisi myöntää tätä, koska tunnistan kyllä, miten hirveän yksinkertaista renkutusta se musiikki kaikessa sentimentaalisuudessaan on, ja miten fanaattisia faneja sillä on, enkä tahdo lukeutua niihin... mutta kun nuo nyt vain osuivat. Enhän minä musiikista muutenkaan mitään ymmärrä - miksi en saisi tunnistaa itseäni yksinkertaisessa? Ja ei kai siitä mihinkään pääse, että on sentimentaalinen hupsu?)