Okei, kun painajaiset menevät näin pahoiksi, ei voi enää jatkaa samalla tavalla. Parempi mennä läpi tuosta pelon hirviöstä kuin antaa sen syödä itseään sekä valveilla että unessa.

Sitä jäi taas tänään miettimään - kun halusi kuunnella sydämeenkäyvää mustalaislaulua eräästä tietystä sarjasta - miten ei oikeastaan ansaitse edes sen vertaa tunnetta ja samaistumista, koska ei kerta kaikkiaan elä samassa maailmassa. No siis: ei tietenkään elä, koska se maailma on joka tapauksessa osa kuvitteellista universumia, mutta idean tasolla. Ja sitten mietti taas, miten tästä päästään tuohon: miten ne elävät, jotka eivät ole oman riittämättömyyden kahleissa. Ei niin, ettei uskoisi, että sellaista voi olla, mutta se vain tuntuu... kuin ne olisivat eri lajia. Eri ainetta, jollain perustavalla tavalla eri olemusta.

Kun ei voi edes kuvitella, miten voisi olla sellainen. Miten voisi vain olla? Siis äh, tuokin kuulostaa paradoksaaliselta, koska ulkopuolisen näkökulmastahan minä vain koko ajan olen. Olen, en elä. Mutta että voisi hyväksyä oman olemisensa ylipäänsä, ja sitä kautta sitten vapaasti myös elää.

Oikeesti, jotain täytyy olla vikana tässä opiskelusysteemissä, että ihan tavallisen tutkinnon hankkimisen vuoksi pitää käydä läpi tällaista itsevihaa ja kipua.