...on niin helkutin vaikea hyväksyä.

Jos ei ole saanut tehtyä jotain viimeisen päälle - tai ainakin niin kuin hyveellisesti vakuutti tekevänsä - niin ei halua edes yrittää tehdä sitä ollenkaan. Kun tietää, että lopputulos on epämääräinen, ei voi. Ei pelkästään siksi, että aina pitäisi tehdä kokonaan ja kunnolla, vaan siksi, että ainakaan nyt, näin vanhana ja viisastuneena, ei enää mitenkään voi olla keskeneräinen. Ei voi eikä saa. Johan se ottaa ylpeydellekin liikaa olla tyhmempi kuin paljon nuoremmat.

Paitsi että kun on tarpeeksi littaantunut sitä seinää vasten, niin että joka ikinen epätasaisuus tuntuu selkänahassa ja takaraivokin melkein painuu sisään, on vain pakko.

Miksi pelon voi voittaa vain suuremmalla pelolla? Onko se todella ainoa toimiva tapa edetä? Onko muillakin käytännössä niin, mutta he eivät vain useimmiten myönnä sitä?

(Viikonloppu meni nukkuessa, toipuessa perjantain tunnekuohuista kai. Tai sitten pelätessä aivan yksinkertaista tehtävää, josta tiesi kyllä aivan mainiosti, kuinka se tuli tehdä, mutta tiesi myös, ettei ollut pohjia siihen - mutta myös, että eipä ollut ollenkaan kaikilla muillakaan, ja silti kelpasivat! No, tuli se nyt tehtyä silti. Jotenkuten. Kismittävän vailla niitä pohjia, mutta ei voi mitään.)

(...Mutta kyllä miellyttävämpien asioiden ajattelu helpottaa myös. Kuka jaksaa välittää siitä, millainen jostain toisen sivuaineen seminaarin tutkimussuunnitelmasta tulee, kun on taas hahmojensa kanssa samalla sivulla ja pääsi lopultakin kinkkisestä kohdasta eteenpäin kirjoitettuaan sen ensin aivan päin mäntyä!?)

(Kun a. oli lahopäinen ja unohti yhden detaljin, jonka seurauksena kokonainen kohtaus meni uusiksi b. yritti päästä vähällä ja summata toisen kohtauksen hahmon kokonaisfiiliksinä. Ee-hei, lintupien, jos on rakentanut jotain 38 sivua, ei auta luistaa siitä referoimalla. Ei vaikka sitten itket ja kirjoitat. Itsepähän juonesi valitsit!)