(Eikä tarvitse puhua järkevästi ja tasaisella äänellä.)

Joku liikutti muistini tomua, johon aika piirsi symbolinsa,
ja avasi käärön joka osaksi on murentunut
kuin vanha hauras kirja hajoten veteen.

Mitkä korkeat, kuultavat tavut kadotin kun olin lapsi?
Mitkä lämpimät tavut kudottiin ruohon lihaan?
(Eeva-Liisa Manner)

...Kun olimme lapsia, joulu oli aina maaginen aika. Aika, jona mitään ei puuttunut, aika jona kaikki oli varmaa ja turvallista ja täydellisen kaunista. Kaikki yksityiskohdat pysyivät vuodesta toiseen samoina: ehkä niistä tuli magiaa; ne kaikki oli oltava, jotta varmistettiin joulun lumouksen toteutuminen.

Oli asioita, jotka olivat muita tärkeämpiä. Joulukuusen väri - tietenkin sähkökynttilät olivat yksiväriset, valon väriset, mutta koristelussa piti olla sekä kultaa että hopeaa sopivassa suhteessa ja sitten mausteeksi kaikkia värejä. Se, että joulukuusen kynttilät olivat päällä vuorokauden ympäri: minulla oli tapana valvoa jääräpäisesti muita myöhempään ja sitten hiipiä kuusen luo ja upota vain katsomaan sitä, paistatella sen pehmeässä säteilevässä valokehässä. Tiesin, että intohimoinen omistautumiseni kauneuden ja tunteen kokemuksille pelotti ainakin äitiä, joten opin kätkemään sen omakseni, mutta joulukuusen edessä saatoin avata itseni täydellisesti ja antaa sen loistaa lävitseni.

Kynttilät hautausmaalla, kun ne näyttävät jatkuvat määrättömiin etäisyyksiin, suoraan toisiin maailmoihin. Jouluevankeliumi ruokapöydässä. Perinteiset ruoat, jotka yhä ovat lempiruokiani (meillä niihin kuului aina myös karjalanpaisti). Jouluaamun kirkko - paksut vaatteet kylmässä autossa ja tähdet; se, että sai laulaa Enkeli taivaan niin kovaa kuin kurkusta lähti, eikä kukaan voinut arvostella äänen täydellisyyttä (no, se arvostelun pelko tuli vasta myöhemmin). Sen jälkeen, aamupäivällä, se tietty joululevy, jolla Sulo Saarits laulaa "Taas kaikki kauniit muistot", samalla kun voi istua sängyssä pyjamassa, syödä joulusuklaata (Brunbergin tryffeleitä mieluiten) ja lukea joululahjakirjaa, ja ulkona on valkoista ja kirkasta ja todellakin se rauha maassa. Sanaton tieto siitä, että tätä päivää ei pilaa mikään; että kaikkien mieli ja sielu on levossa.

Ehkä se oli vanhemmillekin niin tärkeää, että se taika todella kesti.

Vasta seitsemäntoista-kahdeksantoistavuotiaana olin niin rikki, että joulukuusen kanssa kaksin vain itkin. Ei niin, että kukaan olisi sitä tiennyt - paitsi itse asiassa seurakunnan nuortenpiiri, jonne muistan kirjoittaneeni joulupuheen aiheesta, vaikka en itse sitä pitänyt (en muista, olinko kipeänä, vai enkö todellakaan halunnut). He taisivat uskoa kovin purppuraisten sanojeni olevan vain runollinen esimerkki perisynnin tunnosta, jonka toki meitä kaikkia tuli koetella. Mitä? Ei, ei se tuntunut minusta mitenkään synkeältä, vaan vallan tutulta, etenkin kun sen vastapainona oli tuo minulle luontainen ylimaallinen hurmio, joka oli minulle aina ollut totta. (Nyt kun jälkeenpäin ajattelen, minua taidettiin silloin pitää melko esimerkillisenä armon kokijana, kun itse vain vapisin elämän kauheutta ja omaa riittämättömyyttäni.)

Teinivuosiin kuului myös lausuminen - muistin käydessäni jouluaiheisia runoja läpi, että olen lausunut niin koulussa kuin seurakunnan juhlissakin niistä aika monta. Ne ovat hyviä muistoja, niissä ei ole mitään huonoa. Rakastin lausumista. Parempikin olisin siinä voinut olla, jos olisi ollut hyviä ohjaajia - mutta eipähän sitten ollut vieläkin suurempaa houkutusta ruveta näyttelijäksi, koska se vain olisi johtanut lopputurkkalaisena aikana vielä kovin eksyksissä olleen feeniksin palamiseen pois saman tien. Mustapään "Puer Natus in Betlehem". Sarkian "Lapsuuden joulu" (sitä oli kyllä lähes mahdotonta lausua itkemättä). Leinon "Marjatan laulu". Jylhän "Pyhää yötä" en sentään tainnut lausua julkisesti - se olisikin ollut teinitytöltä jo aika uskaliasta. En kyllä muista, lausuinko Marjattaakaan? Sekin vaatisi vähän enemmän elämänkokemusta.

Ne olivat rakkaita, ja niiden esittäminen oli rakkautta. Sallittua tulta, kaikin tavoin hyvää.

Sitten eksyin ja harhailin pitkään, eivätkä joulutkaan enää olleet samoja. Mutta koska olen lähempänä itseäni taas, ei siitä tarvitse enää välittää.

Minä puhun omista jouluistani, muistelen omia kuusiani,
en minä pysty puhumaan yleisesti,
yleiset puheet ovat puhetta olemattomasta:
jokainen näkee tähden ja auringon yksin,
tuntee yksin huimausta.
Meiltä puuttuu yhteinen silmä tai se on sokea,
kranaatin repimä tai pimeyden surkastuttama:
asia jota kannattaa surra ilon juhlanakin,
sokea silmä.
Leimahtakoon tuhat novaa, leimahtakoon kymmenentuhatta aurinkoa
jouluna tämän pimeän ajan keskellä,
tämän pimeän ajan keskellä, keskellä talvea, jouluna.
(Pertti Nieminen)

Nyt sanat ovat toisia, niin kuin sanoi Eliot, jota lainasin kaksi vuotta sitten:

Nyt nämä ovat täyttäneet tarkoituksensa: anna niiden mennä.
Ja niin myös omien tekojesi, ja toivo että toiset
Armahtavat ne, niin kuin pyydän sinua armahtamaan
Niin hyvän kuin pahankin. Menneen vuodenajan hedelmät
On syöty, eläimet ruokittu ja sangot pantu syrjään jo.
Sillä viime vuoden sanat kuuluvat viime vuoden kieleen
Ja ensi vuoden sanat odottavat toista, uutta ääntä.
Mutta nyt, kun tie edessä on esteistä vapaa
Tyyntymättömän, asettumattoman sielun lentää
Maailmasta toiseen, kun ne nyt ovat riittävän samat,
Niin löydänkin sanoja joita en koskaan uskonut sanovani
Kaduilla joille en koskaan uskonut palaavani
Kun jätin ruumiini kauas, kaukaiselle rannalle…

Eliot on jotain, johon näytän palaavan joka joulu, ja tänä jouluna löysin yllättäen vielä uusia sanoja, jotka soivat nyt:

Tämä on aika kuoleman ja syntymän välillä
Yksinolon paikka jossa kolme unta kohtaa
Sinisten kivien välissä
Mutta kun marjakuusesta ravistetut äänet ajelehtivat pois
Ravista toista puuta, ja se vastaa.
Siunattu sisar, pyhä äiti, lähteen henki, puutarhan henki,
Älä anna meidän halventaa itseämme valheella
Opeta meidät välittämään ja olemaan välittämättä
Opeta meidät istumaan hiljaa
Näidenkin kivien lomassa,
Opeta rauha Hänen tahdossaan
Ja näidenkin kivien lomassa
Sisar, äiti,
Joen henki ja meren henki,
Älä anna minun joutua hukkaan

Anna huutoni yltää Sinuun.

Ja sama rukous Mannerin sanoin:

Varjele meitä tällä epätasaisella seudulla, jonne meidät on
heitetty läpi avaruuksien, loistamaan lumessa äärettömyyttä
vasten,
---
ja salli meidän löytää monen takaa Yksi, jonka olemusta emme
tunne, jonka kauneutta emme käsitä, joka vaikuttaa meihin
alati ja itse pysyy muuttumatta,

joka on olioiden sydän, itse olematon; joka on suden ja linnun
henki, itse henkeä vailla.

Minusta on tullut pieni synkretisti: minä uskon vakaasti, että on Jokin, mutta että Sen kasvot ovat moninaiset. Ja silti, että tänään, vuoden jo kääntyessä kohti aurinkoa, keijuhovit tulevat yhteen, tunnustavat kaikessa valossa ja maassa ja varvuissa ja tuulessa ja jäänalaisessa vetisessä unessa ja silmujen väistämättömässä tulevaisuudessa Sen, joka lävistää kaiken elävän ja tekee siitä yhtä. Sen, joka ehkä syntyy vasta meidän ajattelevien olentojen kaipauksesta yhteyteen ja saa tukea kaikkien elävien olentojen kaikista tyytyväisyyden ja onnen ja täyteyden hetkistä, mutta joka on kaiken tämän summaa niin paljon suurempi, että on ihme, jos Se on tahtonut tämän tasolle laskeutua. Ja että se ihme on olemassa; että on olemassa silta. Ehkä useampikin, mutta ainakin se silta. Jossa kaikki yksittäiset aspektit saapuvat synteesiin, koska se on keskipiste. Yksi niistä.

Että meidät lävistää ja sitoo ja kohottaa Näkymätön.

Ja että se tieto on aivan samantekevää, jos ei rakkaus Siihen saa meitä rakastamaan toisiamme paremmin.