Ryhmässä istuminen sujui aivan hyvin, vaikka pelottikin niin että tärisi (ja tuli nolon rumaa käsialaa osoitelistaan). Äidinkielen vastaava didaktikko on ihanan asiallinen ja nillittämätön. Ja vaikka sitä on tällainen  kuin on, niin ainakin huomasi, että kyllä sitä on tullut kasvettua edes vähän: ei ollut ollenkaan epävarmin tapaus joukossa.

Lääkärissäkäynti sen sijaan masensi, paradoksaalista kyllä: kaikki arvot olivat täysin kunnossa, eikä lääkärillä ollut oikeastaan mitään ehdotuksia, paitsi harrastaa lisää liikuntaa. Niin että lisää stressiä siihen listaan, mitä kaikkea pitäisi tehdä. Ja kirkasvaloa voi kuulemma kokeilla, vaikka tulokset ristiriitaisia ovatkin. Niin että jostain pitäisi repiä raha siihen lamppuun samalla kun pitäisi repiä raha vielä ratkaisukeskeiseen terapiaan. Sain minä sentään ehdotuksen yhdestä mahdollisesta terapeutista, jolta kysyä, olisko tilaa. Mutta luulen, että ensin kysyn ne mahdolliset tähänastiset vinkit.

Eli kaikki on vain siitä kiinni, että olen laiska ja saamaton ja epäkelpo, ja jos vain vähän vielä yrittäisin (kun kaikki apu on jo annettu kuitenkin), niin kyllä se siitä. Eiks niin?

Tekee mieli kiroilla paljon ja terävästi (ihan niin kuin en muutenkin tekisi sitä liikaa ja liian karkeasti, kun taitavampiakin sanoja osaisi). Onko se ihme, jos fantasia on paljon hauskempaa?

Ai niin, ja nukun edelleen kaksitoista tuntia yössä.