Tänään on sitten se vaikea päivä jonkin uuden aloittamisen jälkeen: suuri innostus on purettu toiminnaksi, ja nyt iskee pakokauhu siitä, onko se sittenkin liikaa; liian rohkeaa, liian itsetietoista, liian turhaa. Entä jos se ei johdakaan mihinkään? Entä jos en koskaan osaakaan? Lisäksi uuden vapauden luonnostaan tuoma eksistentiaalikriisi: kun jokin on muuttunut, eivät vanhat muodot kuitenkaan enää toimi. Mitä nyt yleensä kannattaisi sanoiksi laittaakaan? Mitä jos ei kuitenkaan ole mitään arvokasta sanottavaa?

Harjoitusta, muista se. Tämä on harjoitusta. Tulokset tulevat muualla.

Enkähän minä taianomaisesti ole korjautunut satakymmenenprosenttisen toimintakuntoiseksi - kyllä väsymystä ja vajautta on varmasti yhä, ja kyllä eteneminen opinnoissakin on yhä vaikeaa ja pelottavaa, vaikka kuinka yrittäisin hokea itselleni, ettei niiden arvosanoilla nyt ihan oikeasti ole väliä, koska on muutakin tavoiteltavaa. Tulen yhä väsähtämään joko lyhyemmiksi tai pitemmiksi ajoiksi ainakin tämän opiskelun ajan, se on aivan varmaa. Tulen yhä pelkäämään virallisia kohtaamisia, tuomitsemista, sitä, että minut mitataan ja arvioidaan tyhmäksi.

Minun pitäisi kyllä vähitellen ravistella itseni eroon siitä vanhasta mallista, jossa ihmiset luokitellaan noin pelottavan tiukasti. Olen kai liikkunut vähän liiankin älyllisissä piireissä enkä osaa olla vertaamatta itseäni niihin - en osaa ajatella, ettei ihan oikeasti tarvitse kuulua tämän yhteiskunnan terävimpään ajattelijakärkeen ollakseen ihminen. Riittää olla ihan tavallisen fiksu. Ja riittäisi vähempikin. Toisia pitää armahtaa. Kahdenkeskisissä kohtaamisissa niin kykenen tekemäänkin, mutta silti luokittelen ihmisiä, asetan heidät tasojärjestykseen. En oikein edes tiedä, miten niin voisi olla tekemättä, vaikka tiedänkin, että pitäisi. Järkeni sanoo, että tällainen luokittelu on jäännettä huonon itsetunnon aiheuttamasta vertailusta muihin, mutta tätä loputtoman moniportaista palkintokoroketta on hirveän vaikea pyyhkiä päästään.

Olisi kyllä syytä.

Tämä päivä ei oikein tapahtunut, kuten saattoi odottaakin. Yritän saada jotain aikaan viikonloppuna. Onneksi ei ole mitään erityisiä menoja. Sosiaalisuutta kyllä kaipaan, joten sitä on järjestettävä.

Ja kirjoitettava se suomenkielinen fanirävellys loppuun. En kehtaa edes kertoa, mihin se liittyy, koska se on niin kertakaikkisen noloa! Valitettavasti tulen tosiaan varmaankin paloittelemaan itseäni vastaisuudessa sen verran, etten liitä mitään fanikirjoitusvaiheen tuotoksiani tähän päiväkirjaan. Jos joku sitten löytää ne, niin löytää. No, englanninkielisistä rävellyksistä en voi vannoa, jos nyt saan sen betalukijan. Se ihminen, jolta kysyin mahdollista apua tai ainakin vinkkejä avusta, ei ole vastannut vielä. Luultavasti hänellä ei aidosti ole aikaa, eikä hän nyt sinänsä ole osa mitään suuria kirjoituspiirejä. Hän vain oli lähes ainoa, jota saatoin edes ajatella.

Rävellys on hyvä sana. Sitä taidan käyttää noista nimenomaisista jutuista vastedeskin. Eilen illalla jäin miettimään sitäkin, miten tulen suomeksi kutsumaan monia nimen saaneita asioita... mutta sittenhän sen näkee.