Mitenkäs pääsinkään juuri eilen lohduttelemaan itseäni, että ainakaan ei viikonlopuksi ole luvassa mitään, joten voin rauhassa hoivailla itseäni ja luoda optimaaliset olosuhteet flunssan taltuttamiseen? Ei tietenkään ole, mitä nyt vain yhdet kirjamessut. Joilla olisin tietenkin halunnut olla, kun nyt olen enkä-vaiheen lopettanut.

No, katsotaan vaikka, mikä on olo lauantain maissa. Olen kuitenkin jo tänään paremmassa kunnossa kuin eilen, kun tauti oli niskassa kuin maanvyöry.

Illalla oli traumaattinen vaihe, kun vuodatus.net oli nurin. Ehdin käydä läpi koko negatiivisten tunteiden kirjon pienestä turhautumisesta raivoon, tappiomielialaan (no niin, se siitä, koko todistusaineisto katosi, joten ei mitään elämänmuutosta oikeasti tapahtunutkaan), itsevihaan (enkö tosiaan ole sen vahvempi, että voisin ottaa mahdollisen katoamisen vain pienenä töyssynä?) ja epäilykseen (entäs jos se tekee sen tahallaan vaikka kiristääkseen minua rakkaiden rävellysteni todistuksen katoamisella?). Onneksi flunssa oli hyvä syy mennä nukkumaan ja antaa kiehunnan laskeutua. Eipä tuo nyt niin vakavalta päivänvalossa näytä, kumminkaan päin.

Ironista on, että nurinperinmeno tapahtui juuri, kun olin saanut kirjoitettua sekavan merkinnän, joka sisälsi fanitusta, parisuhdesynkkyyttä ja satunnaista kirjoittamisasiaa. Ironista siksi, että olin juuri lopettanut sen valittamalla, ettei merkinnästä tullut ollenkaan sitä, mitä olin alkanut kirjoittaa, eikä muutenkaan oikeastaan mitään sellaista, mitä olisi ollut järkevää sanoa. Oliko siis hyvä, että se pyyhkiytyi pois? Vai olisiko sanomisella silti arvo, vaikka ei järkiarvoa?

Samperin kirjamessut. Kaikki tulee liian nopeasti ja liian isoina kerta-annoksina, ja minä olen aina hidas ja epäoptimaalisen valmis vastaanottamaan mitään.